Toivottavasti tiedät miltä ikävä tuntuu!

Muistatko miltä tuntuu ikävöidä ja kaivata? Ehkä pystyt palauttamaan mieleesi sen, suurta surua lähentelevän olotilan, jossa koet olevasi vailinainen ilman sitä jotakin, mitä ikävöit? Jokin tai joku tärkeä puuttuu elämästäsi, joko väliaikaisesti tai pysyvästi ja siksi tunnet ikävää. Ikävöivä ihminen on joutunut luopumaan ja antamaan pois. Jos tiedät, mitä tarkoitan ja tunnet ikävän henkilökohtaisesti, uskallan väittää, että olet joskus r a k a s t a n u t. Olet heittäytynyt, olet antanut itsestäsi, etkä ole pelännyt elämää.

Vaikka ikävä yleensä mielletään miinusmerkkiseksi, huonoksi tunteeksi, ei se ole pelkästään sitä. Ikävällä on toinenkin puoli. Ikävää on edeltänyt hyviä, kauniita ja tavoiteltavia hetkiä. Ennen ikävää on ollut onni. Siksi kaipauksen tunne, suru ja ikävä ovat täyden elämän merkkejä. Ne ovat merkkejä myös siitä, että "elämän hallinta" on suurelta osin kuvitteellinen taito. Pyrkimys liialliseen elämän hallintaan synnyttää pelkoa, elämän ja siihen kuuluvien tunteiden pelkoa.

Näin Uuden vuoden alla on jälleen tärkeää pysähtyä miettimään, mikä elämässä on merkityksellistä. Mitä sinä haluat elämältä? Minä haluan tulevanakin vuonna elää niin, että muutosten tuulen viuhuessa voin taas tuntea ikävää! Voin kaivata rakkaita ystäviä, naapureita, siskoja ja veljiä, kaikkia läheisiä ja kaukaisia. Haluan elää niin, että joku voi kaivata minua. Tänäkin vuonna haluan mieluummin luottaa kuin pelätä.

Joulun odotusta



Kynttilöitä



"Joulukuusi"

Toinen "joulukuusi" ja pehmokyyhkyt

Korttiketju

Paperitähti

Valvon, koska tahdon.

Voi että, miten paljon tuo kello taas on! Se lähentelee puoltakahtatoista, kun tätä alan kirjoittamaan. Pääsin väsymyksen ohi ja taas kulkee. Huomen aamulla suussa maistuu pumpuli, korvat eivät kestä kovia ääniä, eikä saa sanottua mitään ystävällisellä äänensävyllä ennen kuin olen juonut kolme

m u k i l l i s t a kahvia. Valvominen on siis hyvin arveluttavaa...

Mutta yöllä voin olla hetken vain MINÄ. En ole äiti, en vaimo (koska mies nukahtaa klo 22 sohvalle), en kodinhoitaja, enkä kukaan, joka eläisi tai valvoisi muita varten. Tämä on sitä, niin sanottua omaa aikaa. Kaikki edellä mainittu tietysti sillä varauksella, että lapset nukkuvat.

Harva se päivä siippani kysyy, miksi ihmeessä en mene nukkumaan, jos olen kerta niiin poikki. Harva se päivä yritän selittää. Kyllä, olen poikki fyysisesti. Kyllä, tarvitsen unta. Varsinkin torstaisin ja perjantaisin alkavat voimat olla vähissä. Mutta. Minä olen poikki myös henkisesti. Tarvitsen henkisen leponi. Minun tarvitsee tehdä niitä omia asioitani, jotka vahvistavat, voimaannuttavat, puhaltavat tekohengitystä jo melkein hengettömään sielun reppanaan. Ja milloin voi kolmen alle kouluikäisen lapsen äiti tehdä näitä asioita? Yöllä.

Näiden tuntien, joskus tosin vain minuuttien aikana, kokoan ihmisyyteni rippeet. Laikaisen hajallaan olevat tunteeni, ajatukseni, arvoni, rukoukseni ja toiveeni yhteen läjään, sitten lajittelen ne. Sekajätteeseen tuomitsen alaspainavat kommentit ja latistavat ajatukset, syyllisyyden, vihan, pelon ja turhan huolen. Kierrätykseen menevät ilo, opettavaiset kokemukset, toivon sanat, hyvät vitsit ja kertomukset, ajattelmisen aihetta antaneet uutisjutut. Jäljelle jäävät aarteet. Ne haluan tallettaa sydämeeni. Lasten naurun, itkunkin, hellät hetket, vatsan pohjassa asti kuplivan rakkauden tunteen, sen, että olen tämänkin päivän saanut kokea ja jakaa rakkaimpieni kanssa, kiitollisuuden ja rukouksen mielialan. Onnen kyyneleet.

Yöt ovat timanttisia, kirkkaita, lentäviä. Minä en vain valvo, kirjoita, neulo, lue, lenkkeile tai selaan vain nettiä. Minä lajitteĺen ja se on tarpeellista, ellei jopa välttämätöntä.

Pakkasta muistellen

Pari vuotta sitten askartelin tällaisia "jääveistoksia". Helppoja toteuttaa ja vain mielikuvitus on rajana. Punaiset on mehua ja lapset myös söivät niitä... Tulispa taas edes pikkuiset pakkaset taas!

Ulkoasun päivitys

Otsikkona on nyt itse piirretty kuva. Paintilla tulee just sopivan huteraa jälkeä. Kuulumisiin taas...

Uusiotori

Välillä kevyempiä hempukka-aiheitakin...

Tässä alla äidin vanha nahkatakki 60-luvulta päivittyi Seppälän uudella vyöllä. Syksyllä oli kovasti käytössä. Ja kaulassa itse neulottu kauluri jämälangoista. (Pitänee laittaa parempi kuva siitäkin.)

Esikoinen tarvitsi kantelekassin muskari - harrastukseen. Ompelin sen ylimääräisestä vauvan makuupussista. Tuli ihan toimiva, vaikka poikamme nolosteleekin noita ankkoja. =)

Rajallinen ihminen

Ihmisellä on rajansa. On tämä ruumis ja mieli, pään sisältö, joka on jollakin tavalla riippuvainen myös ruumiin toiminnoista. Jos on ruumis jumissa, tukkoinen ja väsynyt, eipä tuo ajatuskaan kovin nopsaan juokse, eikä luovuus kukoista. Sekä mielen, että ruumin rajallisuus tulevat vastaan lopulta, jos niitä kuormittaa äärimmilleen. Omien rajojensa ylittäminen voi olla kohtalokasta, mutta joskus se varmaan on välttämätöntä, vaikkakin kivuliasta, että oppii ne tuntemaan.

Mistä siis puhun? Edellisessä julkaisussani on tämän asian ydin. Ensin oli vauva, sitten oli väsymys, sitten oli sisäinen vaatimus jaksamiseen ja sitten tulivat oireet. Vaikka olisi ihan puhki ja lopussa, sitä vaan jatkaa pyörimistä samaa rataa, tekee samat asiat, vaatii itseltään yhtä paljon, eikä osaa pysähtyä vaikka pitäisi. Luovuttaminen on vaikeaa. Se tuntuu jopa häviämiseltä, vaikka ei häviäkään yhtään mitään, vaan voittaa itsensä takaisin.

On se vaan jännä, että yhtäkkiä itse onkin se uupunut äiti, josta on lukenut naisten lehdistä. Silti ei tunnu mitenkään erikoiselta, on edelleen minä, on vain myöntänyt itselleen, ettei jaksa. Olo on helpottunut. En minä olekaan ihan pöpi! Olen kohdannut rajani. Olen yrittänyt ylittää rajojani ja siitä on seurannut erinäisiä, raadollisiakin oireita: karjuntaa, pimahduksia, lamaannusta, masennusta, vihaa... listaa voisi jatkaa, mutta säätän teidät yksityiskohdilta. Nyt tyydyn olemaan poikki, se riittää. On vain opeteltava elämään poikkinaisen naisen elämää.

Mitä uupuneet äidit tekevät, että saavat olla uupuneita? No, ne hakevat apua. Apua! Kauheaa, joudun nöyrtymään avun vastaanottajaksi. On se niin helppo auttaa muita ja mukavaakin, mutta ottaapa itse apua vastaan niin, hui kamala sentään! Käännyn julkisen avun puoleen ja käyn perhetyöntekijän vastaanotolla. Hän kertoo asioita, jotka tiedän ja olen kuullut monia kertoja ennenkin, mutta joita en ole tässä pyörityksessä muistanut tai jaksanut ajatella. Tärkein niistä: Hommaa tukiverkko! Kirjoita ylös henkilöt, joilta voit saada apua ja jotka ovat joskus tarjoutuneet auttamaan arjessa. Vastahankaisesti käyn työhön, mutta tehdessä huomaan, että verkko rakentuu nopeasti ja jostain mielen sopukoista muistuu mieleen yksi jos toinenkin, joka on tarjonnut apuaan, mutta silloin ei itse ole osannut siihen tarjoukseen tarttua. Hei, en olekaan yksin, enkä edes kaksin vaan oikeasti ympärillä on ihmisiä, jotka pystyvät auttamaan.

Nyt olen vasta alkutaipaleella tällä uudella tiellä, mutta tiedän, että olen voiton puolella ja paluuta vanhoihin käytäntöihin ei ole. Onneksi on ystäviä, mummi ja ukki, mummu ja pappa, sisko, veli, lasten kummeja ja rahaakin sen verran, että voi vaikka maksaa siitä, että pääsee joskus yksin tai kaksinkin vaikka lenkille.

Hyvää yötä?

Täällä taas.

Uni. Siinäpä tämän hetken polttavin teema.

Minä haluaisin nukkua yöllä. Vuorokaudesta on pyhitetty tietyt tunnit lepoa varten, mutta minun elämäntilanteessani ne on riistetty pois. Tuosta noin vain. Kauheaa! Minä haluan yöni takaisin itselleni! Käyn taisteluun seuraavin keinoin:

1.) Syötän kuopusta iltaisin pitkään ja hartaasti. Puuroa, leipää, sosetta, rahkaa, vettä ja lopuksi kiireettömät tissittelyt.

2.) Laitan pienen nukkumaan rauhallisella mielellä, vaikka takaraivossa jyskyttää epäilys...

3.) Komennan isoveljet aloittamaan hiljaisuuden retriitin välittömästi. Lukeminen sallittu.

Muuta en voi tehdä. Kirahdus kuuluu viimeistään tunnin päästä. Itkuun auttaa vain syliin nosto, vauva ei rauhoitu sänkyynsä uudestaan. Pahimpina iltoina itkuun auttaa vain valoon tuominen ja herääminen hetkeksi. Vauva nukahtaa uudestaan, mutta herää öisin usein. Yöllä hän rauhoittuu usein heti, mutta joskus pitää valvoa pidempään. Hoh-hoijaa. On hyviäkin öitä. Siis melko hyviä. Ikinä ei nukuta kokonaista yötä aamuun asti.

Äsken laskin, että olen valvonut öitä nyt melkein kolme vuotta putkeen! Se on pitkä aika. Välillä nukuin pari kuukautta sikeästi, kun keskimmäinen lopetti valvomisen. Joo. Haluan selkeät(?) ajatukset takaisin, haluan voimia tehdä muutakin kuin selvitä päivästä toiseen, mieleni on hävinnyt väsymyksen verhon tuolle puolen... Huhuu. Mulle ei kannata tulla avautumaan väsymyksestä, jos on nukkunut yön läpi viimeisen vuoden aikana. Kannattaa olla ihan hiljaa.

Ehkä muutaman kuukausi vielä pitäisi jaksaa? Nuku, vauva nuku.

Uutta kotia

Olemme juuri muuttaneet 80 -luvun tiilitaloon. Remonttia emme ole vielä tehneet ja voi olla, että suunnittelemme muutoksia vielä pitkään. Lisäilen tähän kuvia kotimme niistä koloista, jotka ovat vähän valmiimpia.

2,5 -vuotiaan poikamme huone päivänvalossa

Olipa meillä mukavat juhlat!

Olipa meillä mukavat juhlat, kun on paljon astioita tiskattavana. Suurin osa käsin, kun ne on sitä parempaa sarjaa. Mukavista juhlista kertovat myös muruset sohvalla, kakkuansat lattialla, suklaiset sormenjäljet valkoisessa tapetissa ja se, että sukka tarttuu lattiaan. Se ei tosin ole lainkaan mukavaa, jos sukka tarttuu lattiaan vessassa...

Olipa meillä tosi mukavat juhlat, kun lapset ovat illalla niin väsyneitä, etteivät jaksa muuta kuin huutaa ja ne pitää pakottaa nukkumaan. Aikuisetkin on väsyneitä ja ne vetää kakkua aina vaan lisää, vaikka on jo valmiiksi ähky. Olipa meillä hirmu mukavat juhlat, kun vielä monta päivää juhlien jälkeenkin aamupalapöydässä keskustellaan mahdollisuudesta saada jälkiruokaa.

Olipa meillä mukavat kekkerit, kun sohvan alta löytyy vieraiden lasten sukkia ja naulakosta väsyneiden vanhempien takkeja. Ne ovat unohtuneet sinne, kun sokerihuuruissaan rellestäviä lapsia on haalittu ja maaniteltu autoon naama punoittaen. Näiden mukavien juhlien jälkeen, lelut ovat taas ihmeellisesti lisääntyneet ja yhdessä itketään sitä, kun niistä vastasyntyneistä on jo osia hävinnyt.

Ne o l i oikeasti mukavat juhlat! Niissä juhlissa tapasin aitoja ihmisiä perusasioiden äärellä. Välillä ehdimme vaihtaa muutaman kokonaisen lauseen. Niitä lauseita enemmän vaihdoimme ymmärtäviä katseita ja lämmintä hyväksyntää, jonka vain samassa elämäntilanteessa oleva voi jakaa. Siitäkin huolimatta, että korvissa humisee kuin ohittavan tavarajunan jäljiltä, koen virkistyneeni.

Vaikka juhlat olivat mukavat, iloitsen siitä, että lasten syntymäpäivät ovat vain kerran vuodessa. Paitsi, jos sinulla on kolme lasta.

Kiitos ihanille vieraille!

Tahtoelämää

Ihmisen tahto on vaan ihmeellinen juttu! Ensin harjoittelemme kovalla tarmolla tahtomaan asioita ja sitten harjoittelemme hillitsemään tahtoamme. Tässä perheen äidin työssä meinaa oma tahto olla välillä ihan unohduksissa, kun joutuu ja saa kuunnella kaikkien muiden tahtomisia niin paljon. Perheessä on monia eri tahtoja, joita sitten sovitellaan yhteen. Kaikki ja etenkin lapset vaan tahtovat koko ajan jotakin. Yhtä tahtojen taistoa, hyvässä ja pahassa, tämä arki lasten kanssa on.

Viime päivinä olen äimistellyt vajaan yhdeksän kuukauden ikäisen kuopuksemme tahtoelämää. Hänellä sitä tahtoa tuntuu olevan nyt jo, vaikka muille jakaa! Olen ihan ihmeissäni, kun hän vastustaa esimerkiksi pukemista selkäkaarella ja kovalla huudolla. Joskus taas poika ehtii napata ruokapöydässä käteensä jonkin aarteen, vaikkapa kokonaisen leipäpalan, niin voi sitä harmia, huutoa ja heilumista, kun sen häneltä ottaa pois. Isoveljien terroria vastaan nuorimmainen käy ovelan näköisillä sukelluksilla konttausasennosta mahelleen, suu ammollaan tietenkin ja upouudet hampaat terävinä loistaen. No, hyvin on kuopus varusteltu nuorimman veljen rooliinsa. Periksi en anna ja mua ette muuten jätä leikin ulkopuolelle!

Silloin harvoin, kun itselle tarjoutuu mahdollisuus tehdä mitä haluaa, on vaikeuksia päättää mitä h a l u a a. Se on kauheaa! Niitä asioita on vaan niiiin paljon mitä haluaisi tehdä ja valinnan vaikeus on hirmuinen. Yleensä päädyn sinkoilemaan paikasta toiseen, tekemään jokaista asiaa vähän, enkä oikein pysty keskittymään mihinkään. No, on minulla pari vakio ässää, joilla yleensä rauhoitan levottomuudessa vellovan tahtoni: lenkki on aina plussaa, nukkuminen ei ole koskaan turhaa ja ruoka, hyvä ruoka hyvässä seurassa on parasta.

Nyt haluan kynttilän valoa ja unta.

Tässä minun iltojen ilo. Valmistumassa on purolangasta liivi, novitan ohjeella. Aivan huippu ihana lanka, miellyttävä neuloa.

Tunnelma kuva ruokailutilan sohvalta.

Ah, valehtelun taitoa!

Olen lahjakas valehtelija. Valehtelen päivittäin ja vielä useita kertoja. Minua ei pysäytä sekään, että tiedän valehtelun olevan yleisesti tuomittavaa ja tietyissä tilanteissa jopa rangaistava teko. Mitä vielä- valehtelen uskottavasti kaikista ukaaseista huolimatta.

No, älä säikähdä en (yleensä) valehtele muille kuin itselleni. Tänään kuulin itseni sanovan kaupassa, että suklaata pitää ostaa leivontaa varten, ovathan esikoisen 6-vuotisjuhlat pian. Onhan hyvä, että suklaata on kaapissa valmiina sitä varten, että saan tilaisuuden leipoa. Ostin kaksi levyä fazerin tummaasuklaata ja yhden valkoisen leivontasuklaalevyn.

Joopa joo. Täyttä kukkua! Kaupasta lähtiessä vielä vakaasti uskoin levyjen olevan todella sitä l e i v o n t a a varten, mutta kotona kaapissa olevat levyt alkoivat lähettää ihan toisenlaisia viestejä. Hyvin kutsuvia sellaisia. Illan mittaan olen mussuttanut lähes 1/2 ostamistani tuotteista. Tämä on säälittävä totuus.

Ottaessani ensimmäisen palan sanoin itselleni: Tämä on viimeinen ja ainut. Vain maistan. En ota enempää. Toisin kävi ja otin aina vain lisää. Miten kummassa valehtelun kierteen saa katkaistua alkuunsa? Tai onnistuisiko valehtelu toisin päin? Kokeillaanpa: Kyllä, minun on nyt pakko lähteä lenkille. En ole yhtään väsynyt. Juoksukenkäni ovat vielä ihan hyvät. Siellä e i sada. Olenhan valmiiksi huippu kunnossa ja lenkkeily on helppoa. Miksi en yhtä hyvin voisi uskoa edellisiä väitteitä? Ehkäpä huomenna kokeilen tätä uutta metodia.

Joopa joo.