Tahtoelämää

Ihmisen tahto on vaan ihmeellinen juttu! Ensin harjoittelemme kovalla tarmolla tahtomaan asioita ja sitten harjoittelemme hillitsemään tahtoamme. Tässä perheen äidin työssä meinaa oma tahto olla välillä ihan unohduksissa, kun joutuu ja saa kuunnella kaikkien muiden tahtomisia niin paljon. Perheessä on monia eri tahtoja, joita sitten sovitellaan yhteen. Kaikki ja etenkin lapset vaan tahtovat koko ajan jotakin. Yhtä tahtojen taistoa, hyvässä ja pahassa, tämä arki lasten kanssa on.

Viime päivinä olen äimistellyt vajaan yhdeksän kuukauden ikäisen kuopuksemme tahtoelämää. Hänellä sitä tahtoa tuntuu olevan nyt jo, vaikka muille jakaa! Olen ihan ihmeissäni, kun hän vastustaa esimerkiksi pukemista selkäkaarella ja kovalla huudolla. Joskus taas poika ehtii napata ruokapöydässä käteensä jonkin aarteen, vaikkapa kokonaisen leipäpalan, niin voi sitä harmia, huutoa ja heilumista, kun sen häneltä ottaa pois. Isoveljien terroria vastaan nuorimmainen käy ovelan näköisillä sukelluksilla konttausasennosta mahelleen, suu ammollaan tietenkin ja upouudet hampaat terävinä loistaen. No, hyvin on kuopus varusteltu nuorimman veljen rooliinsa. Periksi en anna ja mua ette muuten jätä leikin ulkopuolelle!

Silloin harvoin, kun itselle tarjoutuu mahdollisuus tehdä mitä haluaa, on vaikeuksia päättää mitä h a l u a a. Se on kauheaa! Niitä asioita on vaan niiiin paljon mitä haluaisi tehdä ja valinnan vaikeus on hirmuinen. Yleensä päädyn sinkoilemaan paikasta toiseen, tekemään jokaista asiaa vähän, enkä oikein pysty keskittymään mihinkään. No, on minulla pari vakio ässää, joilla yleensä rauhoitan levottomuudessa vellovan tahtoni: lenkki on aina plussaa, nukkuminen ei ole koskaan turhaa ja ruoka, hyvä ruoka hyvässä seurassa on parasta.

Nyt haluan kynttilän valoa ja unta.

Tässä minun iltojen ilo. Valmistumassa on purolangasta liivi, novitan ohjeella. Aivan huippu ihana lanka, miellyttävä neuloa.

Tunnelma kuva ruokailutilan sohvalta.

Ah, valehtelun taitoa!

Olen lahjakas valehtelija. Valehtelen päivittäin ja vielä useita kertoja. Minua ei pysäytä sekään, että tiedän valehtelun olevan yleisesti tuomittavaa ja tietyissä tilanteissa jopa rangaistava teko. Mitä vielä- valehtelen uskottavasti kaikista ukaaseista huolimatta.

No, älä säikähdä en (yleensä) valehtele muille kuin itselleni. Tänään kuulin itseni sanovan kaupassa, että suklaata pitää ostaa leivontaa varten, ovathan esikoisen 6-vuotisjuhlat pian. Onhan hyvä, että suklaata on kaapissa valmiina sitä varten, että saan tilaisuuden leipoa. Ostin kaksi levyä fazerin tummaasuklaata ja yhden valkoisen leivontasuklaalevyn.

Joopa joo. Täyttä kukkua! Kaupasta lähtiessä vielä vakaasti uskoin levyjen olevan todella sitä l e i v o n t a a varten, mutta kotona kaapissa olevat levyt alkoivat lähettää ihan toisenlaisia viestejä. Hyvin kutsuvia sellaisia. Illan mittaan olen mussuttanut lähes 1/2 ostamistani tuotteista. Tämä on säälittävä totuus.

Ottaessani ensimmäisen palan sanoin itselleni: Tämä on viimeinen ja ainut. Vain maistan. En ota enempää. Toisin kävi ja otin aina vain lisää. Miten kummassa valehtelun kierteen saa katkaistua alkuunsa? Tai onnistuisiko valehtelu toisin päin? Kokeillaanpa: Kyllä, minun on nyt pakko lähteä lenkille. En ole yhtään väsynyt. Juoksukenkäni ovat vielä ihan hyvät. Siellä e i sada. Olenhan valmiiksi huippu kunnossa ja lenkkeily on helppoa. Miksi en yhtä hyvin voisi uskoa edellisiä väitteitä? Ehkäpä huomenna kokeilen tätä uutta metodia.

Joopa joo.