Tyytyväisyystakuu

Voi voi, miten kauheasti nykyään puhutaan, ehkäpä itsensä Paolo Coelhon innoittamana, unelmien unelmoimisesta ja niiden toteuttamisesta. Kyllä kyllä, hyvää juttua! Pyrkimystä täyteen elämään ja onneen, mikäs siinä.  Unelmia pitäisi olla, pitäisi olla tavoitteita elämälleen, eikä saisi antaa periksi liian helposti. Pitäisi ylittää itsensä, ei saisi tyytyä keskinkertaiseen. Life coachit ansaitset elantonsa näillä jutuilla. Joo joo ja hoh-hoijaa. Antakaa mulle jostain kermakakku, että voin viskata sillä kaikkia "unelma pelastaa"- tyyppejä!

On minullakin luonnolliseti unelmia. Aika monta unelmaa on jo toteutunut, joitakin on vielä toteutumatta ja varmasti monta vielä kokonaan unelmoimatta. Unelmat ovat hauskoja, keveitä ja saavat suupielet nykimään. Mutta. Ei unelma, tai siihen pyrkiminen tee elämästä siedettävämpää. Ei unelma pelasta, jos elämä on valmiiksi pepullaan. Unelmien tavoittelu on vahvoja ihmisiä varten. Vahvoja, valmiita, varakkaita, terveitä, kielitaitoisia ja urheilullisia ihmisiä varten. Unelmaelämästä opettavat menestyjät, se on heidän tarinansa. Kuka sanoo ihmiselle, jolta on viety kaikki, että unelmoippa jotain, se kuule kantaa.... ?


Saat sen mistä luovut, kirjoittaa Tommy Helsten. Mutta mistä luovut, kun tavoittelet unelmaa? Ehkäpä sinulla on unelma täydellisestä perheestä ja parisuhteesta. Istuskellaan takkatulen ääressä ja lapset leikkivät taustalla hiljaa. Mies on onnellinen, vaimo on onnellinen ja lapset hehkuvat iloa. Totuushan on toinen, kaikki perheelliset sen tietävät. Arjen kommelluksissa tuo unelma joutuu hyvin pian konkurssiin. Loppuu happi. Ja mitä sitten tapahtuu? Niin, no tämä ydin perhe ei ehkä ollutkaan ihan oma juttuni, pitäisiköhän kokeille uusperhettä jonkun toisen kanssa... saattaa sankarittaremme ajatella.


Suomen maassä elää vielä sukupolvi, joka on tottunut tyytymään elämäänsä. He ovat tyytyneet jäämään sille paikkakunnalle missä syntyivät, tyytyneet pysymään samassa työpaikassa jopa vuosikymmeniä, tyytyneet syömään jouluna niitä perinteisä ruokia ja arkiaamuisin kaurapuuroa sen saman puolison kanssa. Näille ihmisille ei ole tullut mieleenkään ryhtyä kasvissyöjäksi, hampunpolttajaksi tai kettutytöksi, he eivät ole haalineet ideologioita, vaan ovat syntyneet sen kanssa. Heillä on ollut sama haave kuin vanhemmillaan-perustaa perhe ja hankkia elanto. Ehkä myös oma koti ja auto. Heillä ei ole ollut mahdollisuutta matkailla Ruotsia kauemmas tai tullut mieleenkään unelmoida ikinuoresta, hoikasta kehosta. Vaikka heidän elämänsä vaikuttaa äkkiseltään tylsältä nykyajan nälkäisten ihmisten mielestä, he taitavat kuitenkin itse olla vallan tyytyväisiä. Tyytyneitä. Itsekin tunnen muutaman.


Elämäänsä tyytynyt ei välttämättä ole synonyymi katkeralle, kateelliselle tai pettyneelle. Tyytyväisyydessähän on suurelta osin kyse valinnasta, asenteesta ja jopa arvosta. Minulle on annettu tämä elämä, tämä paikka, nämä ihmiset, tyydyn siihen. Vain hyväksymällä elämän sellaisena kuin se meille annetaan voi aavistaa jotain onnesta. Vasta siitä lähtökohdasta voi alkaa tavoitella jotain lisää, ottaa pieniä askelia kohti parempaa elämää. Jos ihminen vaan tavoittelee itsekkäästi unelmaansa, hän väistämättä vahingoittaa joko itseään ja toisia matkalla sitä kohti. Ellei ensin hyväksy elämäänsä, vaan  ruttaa sen kasaan kuin käytetyn kertakäyttömukin, on mahdotonta koskaan saavuttaa tunnetta siitä, että hei lasinihan on puoliksi täynnä, ellei jopa läiky yli. Eihän se rytätty muki pidä sisällään mitään!


Ps. Juuri tänään olen ollut hyvin, hyvin kyllästynyt tähän pintaliito, krumeluuri ja sokerihöttö elämään, jota kaikki MUUT näyttävät elävän ja mitä media maalailee. Vetäydyn varmaan korpimökkiiin ja ostan sinne luomupiirin kautta maitoa ja makkaraa. Enkä sitten sisusta yhtään. AAmen.

Pss. Ja en ole vihoissani tai katkera Coelholle tai Hellstenille, heidän tekstinsä ovat vain joutuneet vääriin käsiin. ;)

Tottelevaisen lapsen resepti ?

Pöytäkeskusteluissa ystäväperheidemme kanssa on tullut yhä uudelleen puheeksi nykylasten (omien lastemme!) yleinen tottelemattomuus ja epäkunnioittavakäytös omia vanhempiaan kohtaan. Yhdessä me korkeasti koulutetut, jopa kasvatusalalla työskentelevät, aikuiset olemme päivitelleet miten kilttejä ja tottelevaisia me 70- ja 80-luvun lapset olemme olleet verrattuina omiin lapsiimme. Vanhemman kunnioitus oli meille luontevaa lapsuusiässä. Toki kiukuttelua, kinuamista ja karkaamista esiintyi silloinkin, mutta uhmaaminen ei ollut jokapäivästä kettuilua vanhemmille. Äitiä ja isää "pelättiin", sellaisella oikealla tavalla. Jos tuli toimittua väärin, siitä otettiin opiksi. Ainakin näin minä oman lapsuuteni muistan ja tietysti silloin oli myös aina kesä ja paistoi aurinko... Mutta miten, oi miten, saisin lapseni kunnioittamaan minua?

Heli Suominen kirjoittaa Helsingin Sanomissa (1.4.2012) ranskalaislapsista, jotka tottelevat vanhempiaan ja käyttäytyvät hyvin. Suominen on asunut äitinä Pariisissa ja Suomessa ja tekstissään hän vertailee osittain omien kokemustensa ja osittain amerikkalaisen tutkijan Pamela Druckermanin kirjan (French Children Don't Throw Food) pohjalta Suomen ja Ranskan erilaista äiti-kulttuuria. Ranskalaiset äidit jatkavat omaa elämäänsä ja parisuhdettaan myös lasten syntymän jälkeen, kun taas Suomessa kuuluu elää lasten ehdoilla. Ranskassa jopa kolmen kuukauden ikäisiltä vauvoilta "odotetaan" hyvää nukkumista öisin, eikä jokaiseen narahdukseen reagoida heti. Suomessahan yleiset ohjeet ovat aivan päinvastaiset. Ranskalainen nainen saattaa Suomisen mukaan pitää parisuhdettaan tärkeämpänä kuin lapsiaan ja käyttäytyy sen mukaan. Pienikin vauva voidaan jättää hoitoon ja lähteä miehen kanssa kahdestaan matkalle. Ennen kuulumatonta! Suomisen sanoja lainaten "Meillä Suomessa...Lapsilähtöisyydestä on tullut fundamentalismia, jossa taivaspaikan menettää, jos käyttää kaupan purkkiruokia, kertakäyttövaippoja tai jättää vauvan hoitoon. "

Luin jutun innosta puhkuen! Maailmassa on paikkoja, missä vanhempien elämä ei pyöri täysin lasten ympärillä ja lasten ehdoilla - ja elämä jatkuu silti! Miksi niin ei voisi olla myös minun elämässäni? Heli Suomisen tekstin pohjalta aloin miettiä omaa äitiyttäni ja vanhemmuuttani uudesta näkökulmasta, nimittäin lapsen näkökulmasta, enkä suinkaan omastani. Miltähän se esikoisesta mahtaa näyttää, kun äiti kulkee kolmatta päivää tukka pesemättä kalsareissa ja likaisessa t-paidassa huoneesta toiseen keräten lasten leluja, kantaen samalla pikkuveljeä kantoliinassa ja laulaen toiselle pikkuveljelle laulua, mitä tämä jatkuvasti kinuaa. Siivouksen lomassa äiti imettää pienintä veljeä ja meinaa nukahtaa istualleen yövalvomisten takia, eikä jaksa muuta kuin karjahdella isommille, kun nämä alkavat huomion puutteessa riehua. Niin, nämä lapsethan on opetettu saamaan huomiota jatkuvasti, heidän jokaiseen narahdukseensa on vastattu, välillä kieltävästi, mutta vastattu on - aina! Lapsethan ovat äidille kaikki kaikessa. Isän tullessa kotiin, hän ehdottaa äidille vapaahetkeä lenkin muodossa, mutta sinnekin äiti vaatii saada ottaa nuorimmaisen mukaan, koska ei niin pientä voi vielä jättää isän kanssa "yksin". Lapsi varmaan ajattelee, että haa, tuossa sitten on ihminen, jota kannattaa kunnioittaa! Hän uhraa itsensä, omat unelmansa, toiveensa ja parisuhteensa vanhemmuuden alttarilla minun vuokseni, häntä minä kunnoitan ja tottelen! Ei,  jostain syystä en usko lapsen ajattelevan näin. Miksi lapsi kunnioittaisi äitiä, kun äiti ei, siihen uhrautuvan äitiyden tilaan vajonneena, kunnioita edes itse itseään?  Päinvastoin äiti käyttäytyy kuin, hänellä itsellään ei olisi mitään arvoa. Miksi siis kuunnella, mitä tällä ihmisrauniolla on sanottavaa.

Työssäni opettajana en voi sietää lasten epäkunnioittavaa käytöstä, yleensä puutun siihen heti. Opettajalla on arvo, hän on aikuinen ihminen, jolle ei saa sanoa mitä vaan, eikä hänen tarvitse vastata kaikkiin lasten esittämiin henkilökohtaisiin kysymyksiin. Kun opettajalla on puheenvuoro, sitä ei saa keskeyttää luvatta. Opettaja on luokan johtaja, jota tulee totella, koska hän on vastuussa lasten opettamisesta ja koko luokan työrauhasta ja ilmapiiristä. Miksi äitinä ei voisi olla samoin? Äidillä on ihmisarvo, äiti on aikuinen nainen ja myös oikein mukavan miehen vaimo. Äidiltä ei saa vaatia mitä vaan, eikä äidin tarvitse aina välittömästi vastata lasten tarpeisiin, eikä äidin tarvitse aina edes heti kuunnella lasta. Kun äiti puhuttelee lastaan lapsen tulee kuunnella ilman keskeytystä, kunnes äiti antaa lapselle puheenvuoron. Isä ja äiti ovat yhdessä perheen johtajia, joita tulee totella, koska he ovat vastuussa lasten kasvattamisesta ja koko kodin rakastavasta ilmapiiristä. Äiti saa huolehtia omasta jaksamisestaan riittävän hyvin, että jaksaa rakastaa lapsiaan. Äiti ja isä saavat elää myös omaa elämäänsä ilman lapsia, koska heidän elämäänsä ne lapset ovat syntyneet. Äidin pitää kunnioittaa itseään naisena ja äitinä, että lapset voivat kunnioittaa häntä takaisin.

Mikä sitten on tottelevaisen lapsen resepti? Elivätkö omat ja ystävieni vanhemmat vähemmän uhrautuvassa suhteessa meihin, lapsiinsa? Väitän, että elivät. Lapset olivat silloinkin tärkeitä ja heitä rakastettiin, mutta vanhemmat tekivät työtä ja huolehtivat aikuisten asioista ilman lapsia. Mummu asui meillä ja hoiti meitä, kun vanhemmilla oli paljon työtä maalaistalossa. Joskus onnen päivänä pääsin isän mukaan pellolle tai äidin mukaan navettaan, se oli yhteistä aikaa. Minua ei kuskattu huvipuistoihin tai yli päätään mihinkään puistoihin, elin omaa lapsen elämääni ja keksin itse leikkini, aikuiset elivät omaansa. Silti sain olla sylissä ja minua rakastettiin. Lapsilähtöisyydestä ei silloin ollut puhettakaan. No, eihän kaikki ollut täydellistä silloinkaan, mutta voiko olla, että nykylasta huomioidaan liikaa? Mikä enää riittää lapselle, joka saa aikuselta henkisesti kaiken?

Toivon, että ymmärrät edellä kirjoitetun olevan kärjistettyä ajatuksien herättämiseksi, mutta luulen päässeeni tottelevaisen lapsen reseptin jäljille...

Arvovankilassa

Nyt on kyllä pitkä aika edellisestä julkaisukelpoisesta ajatuksesta. Ajatukseni ovat siis olleet julkaisukelvottomia jo pidemmän aikaa. Päässä on pyörinyt kaikenlaista ikävää, johtuen siitä, että elämä on näyttänyt nurjemman puolensa. Mutta niinhän se on, että korkellakin liitävän on joskus kosketettava pohjaa. Syystä tai toisesta vastoinkäymiset kuuluvat elämään.

Pohjalla uiskentelu on yllättäen synnyttänyt hirvittävän ajatusmyrkyn, joka ei ota laantuakseen. Huomaan, että jopa arvomaailmani, ne vankoiksi luomani totuudet ovat alkaneet heilua ja huojua. Vaikutteet ja ajatusmallit, joita olen vaalinut aarteinani näyttäytyvät yhtäkkiä turhina ja jopa uhkana itseäni ja perhetttäni kohtaan. Huomaamatta olen luonut itselleni arvovankilan, hyvin ahtaan sellaisen.

Vankilasta käsin olen sitten katsellut perhettäni, jopa pieniä lapsiani ja syyttänyt heitä ahdinkotilastani. Olen luullut, että heillä on avain siihen lukkoon, jonka olen itse lukinnut ja siihen vankilaan, jonka olen itse rakentanut. Sieltä häkistäni olen syyttänyt syyttömiä ja ollut hyvin, hyvin vihainen, kun minua ei päästetä ulos.

Puhun äitiyteen, naiseuteen, vaimouteen, työllisyyteen, työttömyyteen ja  ihmisyyteen liittyvistä arvoista. Olin rakentanut itselleni vankilan jonnekin Liisa Keltinkangas-Järvisen ja ranskalaisen naisfilosofi Luce Iragarayn välimaastoon. Puoluettomalla vyöhykkeellä en ole ollut, vaikka niin olisin väittänytkin. Luulin olevani onnellinen siinä boxissa, jonka omin käsin kokosin, mutta en ollut. Nyt otan siis kantaa lasten kotihoitoon, imetykseen, työssäkäyntiin ja naisen asemaan liittyvään keskusteluun.

Ihmettelen suuresti, miksi uhrautuminen oli yksi tärkeimmistä arvoistani. Miksi, oi miksi uhrata itsensä, jos ei ole pakko? Kyllä, äiti puolustaa lastaan ja uhraa vaikka henkensä, jos on pakko, mutta miksi pitää imettää vauvaa yöllä n. 30 kertaa ja olla sitten niiiin väsynyt, ettei jaksa huolehtia itsestään, puhumattakaan muista lapsista tai kodista. Kyllä, on olemassa vaihtoehto. Tuttipullo ja lapsen isä (joka tässä onnellisessa tapauksessa on saatavilla). Lapsi ei siitä suuremmin kärsi, tuskin yhtään. Riittävän virkeä äiti/ nainen /vaimo/ihminen on uusi arvoni.

Kysyin juuri ystävältäni, että onko ylipäätään mahdollista säilyä tervejärkisenä kotiäitinä? Ehkä, mutta harvassa ovat ne, ketkä sen onnistuvat tekemään. Ehkä he ketkä jaksavat tässä haasteellisessa työssä, tuntevat itsensä paremmin ja osaavat asettaa rajansa oikein. Olen huomannut, että minä en jaksa kotiäitinä näillä työehdoilla kolmea vuotta putkeen, ehkä vuoden, puolitoista. Sitten on vaihtelun aika. Terve mieli on uusi arvoni mielenterveyden uhraamisen sijaan.

Jokaisen naisen, vanhemman pitäisi asettaa itselleen rajat myös lasten hoidon ja kodin hoidon suhteen. Työaika tulisi erottaa vapaa-ajasta.  Hei, ne työt ei koskaan lopu siellä työpaikallakaan ja silti sieltä vaan lähdetään kotiin, kun hetki lyö. Armollisuus on uusi arvoni suorittamisen sijaan.

Ja se kavala syyllisyys. Huonommuus ja heikkous. Oikein parhaita kamuja ovat olleet mulle. Nyt en suostu kokemaan syyllisyyttä siitä, että vien kolmevuotiaan lapseni päiväkotiin, vaikka hoidan yksivuotiasta kotona. Meillä kaikilla on mukavempaan niin.=) Minä voin paremmin, perheeni voi paremmin on uusi arvoni.

Kiteytän siis, että jokaisen vanhemman ja perheen tulee toimia niin kuin heille on parhaaksi.

Ah miten yksinkertaista, mutta minulta kesti aika pitkään tajuta tämä kaikki. Täten julistan arvovankilani avatuksi!