Toivottavasti tiedät miltä ikävä tuntuu!

Muistatko miltä tuntuu ikävöidä ja kaivata? Ehkä pystyt palauttamaan mieleesi sen, suurta surua lähentelevän olotilan, jossa koet olevasi vailinainen ilman sitä jotakin, mitä ikävöit? Jokin tai joku tärkeä puuttuu elämästäsi, joko väliaikaisesti tai pysyvästi ja siksi tunnet ikävää. Ikävöivä ihminen on joutunut luopumaan ja antamaan pois. Jos tiedät, mitä tarkoitan ja tunnet ikävän henkilökohtaisesti, uskallan väittää, että olet joskus r a k a s t a n u t. Olet heittäytynyt, olet antanut itsestäsi, etkä ole pelännyt elämää.

Vaikka ikävä yleensä mielletään miinusmerkkiseksi, huonoksi tunteeksi, ei se ole pelkästään sitä. Ikävällä on toinenkin puoli. Ikävää on edeltänyt hyviä, kauniita ja tavoiteltavia hetkiä. Ennen ikävää on ollut onni. Siksi kaipauksen tunne, suru ja ikävä ovat täyden elämän merkkejä. Ne ovat merkkejä myös siitä, että "elämän hallinta" on suurelta osin kuvitteellinen taito. Pyrkimys liialliseen elämän hallintaan synnyttää pelkoa, elämän ja siihen kuuluvien tunteiden pelkoa.

Näin Uuden vuoden alla on jälleen tärkeää pysähtyä miettimään, mikä elämässä on merkityksellistä. Mitä sinä haluat elämältä? Minä haluan tulevanakin vuonna elää niin, että muutosten tuulen viuhuessa voin taas tuntea ikävää! Voin kaivata rakkaita ystäviä, naapureita, siskoja ja veljiä, kaikkia läheisiä ja kaukaisia. Haluan elää niin, että joku voi kaivata minua. Tänäkin vuonna haluan mieluummin luottaa kuin pelätä.

Joulun odotusta



Kynttilöitä



"Joulukuusi"

Toinen "joulukuusi" ja pehmokyyhkyt

Korttiketju

Paperitähti

Valvon, koska tahdon.

Voi että, miten paljon tuo kello taas on! Se lähentelee puoltakahtatoista, kun tätä alan kirjoittamaan. Pääsin väsymyksen ohi ja taas kulkee. Huomen aamulla suussa maistuu pumpuli, korvat eivät kestä kovia ääniä, eikä saa sanottua mitään ystävällisellä äänensävyllä ennen kuin olen juonut kolme

m u k i l l i s t a kahvia. Valvominen on siis hyvin arveluttavaa...

Mutta yöllä voin olla hetken vain MINÄ. En ole äiti, en vaimo (koska mies nukahtaa klo 22 sohvalle), en kodinhoitaja, enkä kukaan, joka eläisi tai valvoisi muita varten. Tämä on sitä, niin sanottua omaa aikaa. Kaikki edellä mainittu tietysti sillä varauksella, että lapset nukkuvat.

Harva se päivä siippani kysyy, miksi ihmeessä en mene nukkumaan, jos olen kerta niiin poikki. Harva se päivä yritän selittää. Kyllä, olen poikki fyysisesti. Kyllä, tarvitsen unta. Varsinkin torstaisin ja perjantaisin alkavat voimat olla vähissä. Mutta. Minä olen poikki myös henkisesti. Tarvitsen henkisen leponi. Minun tarvitsee tehdä niitä omia asioitani, jotka vahvistavat, voimaannuttavat, puhaltavat tekohengitystä jo melkein hengettömään sielun reppanaan. Ja milloin voi kolmen alle kouluikäisen lapsen äiti tehdä näitä asioita? Yöllä.

Näiden tuntien, joskus tosin vain minuuttien aikana, kokoan ihmisyyteni rippeet. Laikaisen hajallaan olevat tunteeni, ajatukseni, arvoni, rukoukseni ja toiveeni yhteen läjään, sitten lajittelen ne. Sekajätteeseen tuomitsen alaspainavat kommentit ja latistavat ajatukset, syyllisyyden, vihan, pelon ja turhan huolen. Kierrätykseen menevät ilo, opettavaiset kokemukset, toivon sanat, hyvät vitsit ja kertomukset, ajattelmisen aihetta antaneet uutisjutut. Jäljelle jäävät aarteet. Ne haluan tallettaa sydämeeni. Lasten naurun, itkunkin, hellät hetket, vatsan pohjassa asti kuplivan rakkauden tunteen, sen, että olen tämänkin päivän saanut kokea ja jakaa rakkaimpieni kanssa, kiitollisuuden ja rukouksen mielialan. Onnen kyyneleet.

Yöt ovat timanttisia, kirkkaita, lentäviä. Minä en vain valvo, kirjoita, neulo, lue, lenkkeile tai selaan vain nettiä. Minä lajitteĺen ja se on tarpeellista, ellei jopa välttämätöntä.

Pakkasta muistellen

Pari vuotta sitten askartelin tällaisia "jääveistoksia". Helppoja toteuttaa ja vain mielikuvitus on rajana. Punaiset on mehua ja lapset myös söivät niitä... Tulispa taas edes pikkuiset pakkaset taas!

Ulkoasun päivitys

Otsikkona on nyt itse piirretty kuva. Paintilla tulee just sopivan huteraa jälkeä. Kuulumisiin taas...

Uusiotori

Välillä kevyempiä hempukka-aiheitakin...

Tässä alla äidin vanha nahkatakki 60-luvulta päivittyi Seppälän uudella vyöllä. Syksyllä oli kovasti käytössä. Ja kaulassa itse neulottu kauluri jämälangoista. (Pitänee laittaa parempi kuva siitäkin.)

Esikoinen tarvitsi kantelekassin muskari - harrastukseen. Ompelin sen ylimääräisestä vauvan makuupussista. Tuli ihan toimiva, vaikka poikamme nolosteleekin noita ankkoja. =)

Rajallinen ihminen

Ihmisellä on rajansa. On tämä ruumis ja mieli, pään sisältö, joka on jollakin tavalla riippuvainen myös ruumiin toiminnoista. Jos on ruumis jumissa, tukkoinen ja väsynyt, eipä tuo ajatuskaan kovin nopsaan juokse, eikä luovuus kukoista. Sekä mielen, että ruumin rajallisuus tulevat vastaan lopulta, jos niitä kuormittaa äärimmilleen. Omien rajojensa ylittäminen voi olla kohtalokasta, mutta joskus se varmaan on välttämätöntä, vaikkakin kivuliasta, että oppii ne tuntemaan.

Mistä siis puhun? Edellisessä julkaisussani on tämän asian ydin. Ensin oli vauva, sitten oli väsymys, sitten oli sisäinen vaatimus jaksamiseen ja sitten tulivat oireet. Vaikka olisi ihan puhki ja lopussa, sitä vaan jatkaa pyörimistä samaa rataa, tekee samat asiat, vaatii itseltään yhtä paljon, eikä osaa pysähtyä vaikka pitäisi. Luovuttaminen on vaikeaa. Se tuntuu jopa häviämiseltä, vaikka ei häviäkään yhtään mitään, vaan voittaa itsensä takaisin.

On se vaan jännä, että yhtäkkiä itse onkin se uupunut äiti, josta on lukenut naisten lehdistä. Silti ei tunnu mitenkään erikoiselta, on edelleen minä, on vain myöntänyt itselleen, ettei jaksa. Olo on helpottunut. En minä olekaan ihan pöpi! Olen kohdannut rajani. Olen yrittänyt ylittää rajojani ja siitä on seurannut erinäisiä, raadollisiakin oireita: karjuntaa, pimahduksia, lamaannusta, masennusta, vihaa... listaa voisi jatkaa, mutta säätän teidät yksityiskohdilta. Nyt tyydyn olemaan poikki, se riittää. On vain opeteltava elämään poikkinaisen naisen elämää.

Mitä uupuneet äidit tekevät, että saavat olla uupuneita? No, ne hakevat apua. Apua! Kauheaa, joudun nöyrtymään avun vastaanottajaksi. On se niin helppo auttaa muita ja mukavaakin, mutta ottaapa itse apua vastaan niin, hui kamala sentään! Käännyn julkisen avun puoleen ja käyn perhetyöntekijän vastaanotolla. Hän kertoo asioita, jotka tiedän ja olen kuullut monia kertoja ennenkin, mutta joita en ole tässä pyörityksessä muistanut tai jaksanut ajatella. Tärkein niistä: Hommaa tukiverkko! Kirjoita ylös henkilöt, joilta voit saada apua ja jotka ovat joskus tarjoutuneet auttamaan arjessa. Vastahankaisesti käyn työhön, mutta tehdessä huomaan, että verkko rakentuu nopeasti ja jostain mielen sopukoista muistuu mieleen yksi jos toinenkin, joka on tarjonnut apuaan, mutta silloin ei itse ole osannut siihen tarjoukseen tarttua. Hei, en olekaan yksin, enkä edes kaksin vaan oikeasti ympärillä on ihmisiä, jotka pystyvät auttamaan.

Nyt olen vasta alkutaipaleella tällä uudella tiellä, mutta tiedän, että olen voiton puolella ja paluuta vanhoihin käytäntöihin ei ole. Onneksi on ystäviä, mummi ja ukki, mummu ja pappa, sisko, veli, lasten kummeja ja rahaakin sen verran, että voi vaikka maksaa siitä, että pääsee joskus yksin tai kaksinkin vaikka lenkille.