Täällä taas.
Uni. Siinäpä tämän hetken polttavin teema.
Minä haluaisin nukkua yöllä. Vuorokaudesta on pyhitetty tietyt tunnit lepoa varten, mutta minun elämäntilanteessani ne on riistetty pois. Tuosta noin vain. Kauheaa! Minä haluan yöni takaisin itselleni! Käyn taisteluun seuraavin keinoin:
1.) Syötän kuopusta iltaisin pitkään ja hartaasti. Puuroa, leipää, sosetta, rahkaa, vettä ja lopuksi kiireettömät tissittelyt.
2.) Laitan pienen nukkumaan rauhallisella mielellä, vaikka takaraivossa jyskyttää epäilys...
3.) Komennan isoveljet aloittamaan hiljaisuuden retriitin välittömästi. Lukeminen sallittu.
Muuta en voi tehdä. Kirahdus kuuluu viimeistään tunnin päästä. Itkuun auttaa vain syliin nosto, vauva ei rauhoitu sänkyynsä uudestaan. Pahimpina iltoina itkuun auttaa vain valoon tuominen ja herääminen hetkeksi. Vauva nukahtaa uudestaan, mutta herää öisin usein. Yöllä hän rauhoittuu usein heti, mutta joskus pitää valvoa pidempään. Hoh-hoijaa. On hyviäkin öitä. Siis melko hyviä. Ikinä ei nukuta kokonaista yötä aamuun asti.
Äsken laskin, että olen valvonut öitä nyt melkein kolme vuotta putkeen! Se on pitkä aika. Välillä nukuin pari kuukautta sikeästi, kun keskimmäinen lopetti valvomisen. Joo. Haluan selkeät(?) ajatukset takaisin, haluan voimia tehdä muutakin kuin selvitä päivästä toiseen, mieleni on hävinnyt väsymyksen verhon tuolle puolen... Huhuu. Mulle ei kannata tulla avautumaan väsymyksestä, jos on nukkunut yön läpi viimeisen vuoden aikana. Kannattaa olla ihan hiljaa.
Ehkä muutaman kuukausi vielä pitäisi jaksaa? Nuku, vauva nuku.
