Vielä uudempi aika

Hui hai! Pikaisesti luin äsken melkein vuosi sitten kirjoittamani tekstin. Suoraan sanoen nyt minua oksettaa lähes kaikki, mitä edellisessä postauksessa olen kirjoittanut. En tunnista tuota, hyvin itsekkään kuuloista ihmistä omaksi itsekseni. Joku vieras ihminen kirjoittaa blogissani perättömyyksiä ja hulluuksia! Niin, vuodessa saattaa ihmisen ajatukset heittää helposti härän pyllyä. Mutta, en sen enempää halua kaivella mennyttä, vaan suunnata ajatukseni tulevaan, vielä parempaan aikaan. Vielä mullistuneempaan ajatteluun. Silti salaa toivon, että joku olisi ottanut tuota naista korvasta kiinni, ennen kuin fillari menee rytinällä metsään.

Tulevana vuonna minä aion palvella ja rakastaa lähimpiäni. Haluan olla tyytyväinen siihen, mitä minulla on ja kiitollinen. Uskon, että avain onnelliseen elämään löytyy epäitsekkyyden kautta...

Uusi aika

Pitkästä aikaa linjoilla rakkaat ystävät ja lukijat!

On koittanut uusi aika. Tunkkainen ahtaus on muuttumassa raikkaaksi avaruudeksi. Henki kulkee taas kevyesti ja korvissa suhisee vapauden tuuli. Lentää en ihan vielä uskalla, mutta saatan kuitenkin ottaa muutaman korkeamman pompun painovoimaa uhmaten. Muutos on hyvä, uusi on hyvä!

Olet ehkä lukenut vanhemman kirjoitukseni, jota kirjoitin arvovankilasta käsin. Siinä julistin uusia arvoja ja elämisen ehtoja. Ilolla voin kertoa, että monet niistä ovat kuin ovatkin ottaneet tulta alleen! Olen olosuhteiden pakottamana joutunut vihdoin ottamaan vastuun itsestäni ja siitä, miten elän elämääni äitinä ja naisena. On koittanut äiti-ihmisen toinen murrosikä tai kolmenkymmenenkahden ikävuoden - kriisi. Tässä arvovankilassa on todella paiskottu ovia sekä ikkunoita ja vanki itse on huutanut törkeyksiä mustat kajaalit silmissä. Tässä murrosiässä suurimmat vihan purkaukset on tosin osoitettu kohti omaa napaa ja yritetty aiheuttaa mahdollisimman vähän henkilövahinkoja lähimmille, aina tosin siinä onnistumatta.

Muutos on vaatinut muutamankin uhkarohkean askeleen, jotka on tehty osittain ilman järjenvaloa, intuition pohjalta. Menin töihin, enkä mihin tahansa töihin vaan täysin uusiin, haasteellisiin töihin. Jätin lapset miehen ja päiväkodin hoiviin. Hyvä ratkaisu, erittäin hyvä ratkaisu. Yhtään kotivuotta en olisi enää jaksanut. Olen iloinen, että lähdin ja uskalsin tarttua tilaisuuteen. Olen nauttinut vapaudestani täysin siemauksin ja nähtävissä on, että tämä hyvyys heijastuu pikkuhiljaa uutena ilona lapsillekin.

Olen haastanut itseni myös fyysisesti. Kuluneen syksyn aikana aloitin hetken mielijohteesta työmatkapyöräilyn. Olen ajanut töihin ja takaisin keskimäärin kaksi kertaa viikossa. Päivässä ajomatkaa on kertynyt 46 km. Kuulostaa paljolta, mutta se on ollut ihanaa! Nyt olen joutunut vähän vähentämään ajoa toisen uuden harrastuksen takia. Uskalsin osallistua taekwondon peruskurssille vaikka jännitti. Olen tyytyväinen siitäkin. Urheilu on antanut paljon tarvittavaa lisäenergiaa ja onnistumisen iloa.

Muutoksen mahdollisuudet ovat tipahtaneet tielleni ylhäältä ja ehkä aikaisempien pohdintojeni tähden uskalsin tarttua niihin. Kaikki tämä uusi on tietysti aikana poissa perheeltä, mutta uskon omaan hyvinvvointiini sijoittamisen tuottavan enemmän hyvää kuin pahaa. Kun olen saanut tankattua vähän enemmän tätä rästiin jäänyttä omaa aikaa, on jälleen aika suunnata huomiota muihin. Olen antanut itselleni luvan olla vähän itsekäs. Toistaiseksi mitään kauheaa ei ole sen seurauksena tapahtunut, päinvastoin. Miksi kirjoitan tämän? Haluan rohkaista sinua ystävä ja lukija tarttumaan muutoksen mahdollisuuteen. Muutos on hyvä, uusi on hyvä!

Tyytyväisyystakuu

Voi voi, miten kauheasti nykyään puhutaan, ehkäpä itsensä Paolo Coelhon innoittamana, unelmien unelmoimisesta ja niiden toteuttamisesta. Kyllä kyllä, hyvää juttua! Pyrkimystä täyteen elämään ja onneen, mikäs siinä.  Unelmia pitäisi olla, pitäisi olla tavoitteita elämälleen, eikä saisi antaa periksi liian helposti. Pitäisi ylittää itsensä, ei saisi tyytyä keskinkertaiseen. Life coachit ansaitset elantonsa näillä jutuilla. Joo joo ja hoh-hoijaa. Antakaa mulle jostain kermakakku, että voin viskata sillä kaikkia "unelma pelastaa"- tyyppejä!

On minullakin luonnolliseti unelmia. Aika monta unelmaa on jo toteutunut, joitakin on vielä toteutumatta ja varmasti monta vielä kokonaan unelmoimatta. Unelmat ovat hauskoja, keveitä ja saavat suupielet nykimään. Mutta. Ei unelma, tai siihen pyrkiminen tee elämästä siedettävämpää. Ei unelma pelasta, jos elämä on valmiiksi pepullaan. Unelmien tavoittelu on vahvoja ihmisiä varten. Vahvoja, valmiita, varakkaita, terveitä, kielitaitoisia ja urheilullisia ihmisiä varten. Unelmaelämästä opettavat menestyjät, se on heidän tarinansa. Kuka sanoo ihmiselle, jolta on viety kaikki, että unelmoippa jotain, se kuule kantaa.... ?


Saat sen mistä luovut, kirjoittaa Tommy Helsten. Mutta mistä luovut, kun tavoittelet unelmaa? Ehkäpä sinulla on unelma täydellisestä perheestä ja parisuhteesta. Istuskellaan takkatulen ääressä ja lapset leikkivät taustalla hiljaa. Mies on onnellinen, vaimo on onnellinen ja lapset hehkuvat iloa. Totuushan on toinen, kaikki perheelliset sen tietävät. Arjen kommelluksissa tuo unelma joutuu hyvin pian konkurssiin. Loppuu happi. Ja mitä sitten tapahtuu? Niin, no tämä ydin perhe ei ehkä ollutkaan ihan oma juttuni, pitäisiköhän kokeille uusperhettä jonkun toisen kanssa... saattaa sankarittaremme ajatella.


Suomen maassä elää vielä sukupolvi, joka on tottunut tyytymään elämäänsä. He ovat tyytyneet jäämään sille paikkakunnalle missä syntyivät, tyytyneet pysymään samassa työpaikassa jopa vuosikymmeniä, tyytyneet syömään jouluna niitä perinteisä ruokia ja arkiaamuisin kaurapuuroa sen saman puolison kanssa. Näille ihmisille ei ole tullut mieleenkään ryhtyä kasvissyöjäksi, hampunpolttajaksi tai kettutytöksi, he eivät ole haalineet ideologioita, vaan ovat syntyneet sen kanssa. Heillä on ollut sama haave kuin vanhemmillaan-perustaa perhe ja hankkia elanto. Ehkä myös oma koti ja auto. Heillä ei ole ollut mahdollisuutta matkailla Ruotsia kauemmas tai tullut mieleenkään unelmoida ikinuoresta, hoikasta kehosta. Vaikka heidän elämänsä vaikuttaa äkkiseltään tylsältä nykyajan nälkäisten ihmisten mielestä, he taitavat kuitenkin itse olla vallan tyytyväisiä. Tyytyneitä. Itsekin tunnen muutaman.


Elämäänsä tyytynyt ei välttämättä ole synonyymi katkeralle, kateelliselle tai pettyneelle. Tyytyväisyydessähän on suurelta osin kyse valinnasta, asenteesta ja jopa arvosta. Minulle on annettu tämä elämä, tämä paikka, nämä ihmiset, tyydyn siihen. Vain hyväksymällä elämän sellaisena kuin se meille annetaan voi aavistaa jotain onnesta. Vasta siitä lähtökohdasta voi alkaa tavoitella jotain lisää, ottaa pieniä askelia kohti parempaa elämää. Jos ihminen vaan tavoittelee itsekkäästi unelmaansa, hän väistämättä vahingoittaa joko itseään ja toisia matkalla sitä kohti. Ellei ensin hyväksy elämäänsä, vaan  ruttaa sen kasaan kuin käytetyn kertakäyttömukin, on mahdotonta koskaan saavuttaa tunnetta siitä, että hei lasinihan on puoliksi täynnä, ellei jopa läiky yli. Eihän se rytätty muki pidä sisällään mitään!


Ps. Juuri tänään olen ollut hyvin, hyvin kyllästynyt tähän pintaliito, krumeluuri ja sokerihöttö elämään, jota kaikki MUUT näyttävät elävän ja mitä media maalailee. Vetäydyn varmaan korpimökkiiin ja ostan sinne luomupiirin kautta maitoa ja makkaraa. Enkä sitten sisusta yhtään. AAmen.

Pss. Ja en ole vihoissani tai katkera Coelholle tai Hellstenille, heidän tekstinsä ovat vain joutuneet vääriin käsiin. ;)