Uusi aika

Pitkästä aikaa linjoilla rakkaat ystävät ja lukijat!

On koittanut uusi aika. Tunkkainen ahtaus on muuttumassa raikkaaksi avaruudeksi. Henki kulkee taas kevyesti ja korvissa suhisee vapauden tuuli. Lentää en ihan vielä uskalla, mutta saatan kuitenkin ottaa muutaman korkeamman pompun painovoimaa uhmaten. Muutos on hyvä, uusi on hyvä!

Olet ehkä lukenut vanhemman kirjoitukseni, jota kirjoitin arvovankilasta käsin. Siinä julistin uusia arvoja ja elämisen ehtoja. Ilolla voin kertoa, että monet niistä ovat kuin ovatkin ottaneet tulta alleen! Olen olosuhteiden pakottamana joutunut vihdoin ottamaan vastuun itsestäni ja siitä, miten elän elämääni äitinä ja naisena. On koittanut äiti-ihmisen toinen murrosikä tai kolmenkymmenenkahden ikävuoden - kriisi. Tässä arvovankilassa on todella paiskottu ovia sekä ikkunoita ja vanki itse on huutanut törkeyksiä mustat kajaalit silmissä. Tässä murrosiässä suurimmat vihan purkaukset on tosin osoitettu kohti omaa napaa ja yritetty aiheuttaa mahdollisimman vähän henkilövahinkoja lähimmille, aina tosin siinä onnistumatta.

Muutos on vaatinut muutamankin uhkarohkean askeleen, jotka on tehty osittain ilman järjenvaloa, intuition pohjalta. Menin töihin, enkä mihin tahansa töihin vaan täysin uusiin, haasteellisiin töihin. Jätin lapset miehen ja päiväkodin hoiviin. Hyvä ratkaisu, erittäin hyvä ratkaisu. Yhtään kotivuotta en olisi enää jaksanut. Olen iloinen, että lähdin ja uskalsin tarttua tilaisuuteen. Olen nauttinut vapaudestani täysin siemauksin ja nähtävissä on, että tämä hyvyys heijastuu pikkuhiljaa uutena ilona lapsillekin.

Olen haastanut itseni myös fyysisesti. Kuluneen syksyn aikana aloitin hetken mielijohteesta työmatkapyöräilyn. Olen ajanut töihin ja takaisin keskimäärin kaksi kertaa viikossa. Päivässä ajomatkaa on kertynyt 46 km. Kuulostaa paljolta, mutta se on ollut ihanaa! Nyt olen joutunut vähän vähentämään ajoa toisen uuden harrastuksen takia. Uskalsin osallistua taekwondon peruskurssille vaikka jännitti. Olen tyytyväinen siitäkin. Urheilu on antanut paljon tarvittavaa lisäenergiaa ja onnistumisen iloa.

Muutoksen mahdollisuudet ovat tipahtaneet tielleni ylhäältä ja ehkä aikaisempien pohdintojeni tähden uskalsin tarttua niihin. Kaikki tämä uusi on tietysti aikana poissa perheeltä, mutta uskon omaan hyvinvvointiini sijoittamisen tuottavan enemmän hyvää kuin pahaa. Kun olen saanut tankattua vähän enemmän tätä rästiin jäänyttä omaa aikaa, on jälleen aika suunnata huomiota muihin. Olen antanut itselleni luvan olla vähän itsekäs. Toistaiseksi mitään kauheaa ei ole sen seurauksena tapahtunut, päinvastoin. Miksi kirjoitan tämän? Haluan rohkaista sinua ystävä ja lukija tarttumaan muutoksen mahdollisuuteen. Muutos on hyvä, uusi on hyvä!

Tyytyväisyystakuu

Voi voi, miten kauheasti nykyään puhutaan, ehkäpä itsensä Paolo Coelhon innoittamana, unelmien unelmoimisesta ja niiden toteuttamisesta. Kyllä kyllä, hyvää juttua! Pyrkimystä täyteen elämään ja onneen, mikäs siinä.  Unelmia pitäisi olla, pitäisi olla tavoitteita elämälleen, eikä saisi antaa periksi liian helposti. Pitäisi ylittää itsensä, ei saisi tyytyä keskinkertaiseen. Life coachit ansaitset elantonsa näillä jutuilla. Joo joo ja hoh-hoijaa. Antakaa mulle jostain kermakakku, että voin viskata sillä kaikkia "unelma pelastaa"- tyyppejä!

On minullakin luonnolliseti unelmia. Aika monta unelmaa on jo toteutunut, joitakin on vielä toteutumatta ja varmasti monta vielä kokonaan unelmoimatta. Unelmat ovat hauskoja, keveitä ja saavat suupielet nykimään. Mutta. Ei unelma, tai siihen pyrkiminen tee elämästä siedettävämpää. Ei unelma pelasta, jos elämä on valmiiksi pepullaan. Unelmien tavoittelu on vahvoja ihmisiä varten. Vahvoja, valmiita, varakkaita, terveitä, kielitaitoisia ja urheilullisia ihmisiä varten. Unelmaelämästä opettavat menestyjät, se on heidän tarinansa. Kuka sanoo ihmiselle, jolta on viety kaikki, että unelmoippa jotain, se kuule kantaa.... ?


Saat sen mistä luovut, kirjoittaa Tommy Helsten. Mutta mistä luovut, kun tavoittelet unelmaa? Ehkäpä sinulla on unelma täydellisestä perheestä ja parisuhteesta. Istuskellaan takkatulen ääressä ja lapset leikkivät taustalla hiljaa. Mies on onnellinen, vaimo on onnellinen ja lapset hehkuvat iloa. Totuushan on toinen, kaikki perheelliset sen tietävät. Arjen kommelluksissa tuo unelma joutuu hyvin pian konkurssiin. Loppuu happi. Ja mitä sitten tapahtuu? Niin, no tämä ydin perhe ei ehkä ollutkaan ihan oma juttuni, pitäisiköhän kokeille uusperhettä jonkun toisen kanssa... saattaa sankarittaremme ajatella.


Suomen maassä elää vielä sukupolvi, joka on tottunut tyytymään elämäänsä. He ovat tyytyneet jäämään sille paikkakunnalle missä syntyivät, tyytyneet pysymään samassa työpaikassa jopa vuosikymmeniä, tyytyneet syömään jouluna niitä perinteisä ruokia ja arkiaamuisin kaurapuuroa sen saman puolison kanssa. Näille ihmisille ei ole tullut mieleenkään ryhtyä kasvissyöjäksi, hampunpolttajaksi tai kettutytöksi, he eivät ole haalineet ideologioita, vaan ovat syntyneet sen kanssa. Heillä on ollut sama haave kuin vanhemmillaan-perustaa perhe ja hankkia elanto. Ehkä myös oma koti ja auto. Heillä ei ole ollut mahdollisuutta matkailla Ruotsia kauemmas tai tullut mieleenkään unelmoida ikinuoresta, hoikasta kehosta. Vaikka heidän elämänsä vaikuttaa äkkiseltään tylsältä nykyajan nälkäisten ihmisten mielestä, he taitavat kuitenkin itse olla vallan tyytyväisiä. Tyytyneitä. Itsekin tunnen muutaman.


Elämäänsä tyytynyt ei välttämättä ole synonyymi katkeralle, kateelliselle tai pettyneelle. Tyytyväisyydessähän on suurelta osin kyse valinnasta, asenteesta ja jopa arvosta. Minulle on annettu tämä elämä, tämä paikka, nämä ihmiset, tyydyn siihen. Vain hyväksymällä elämän sellaisena kuin se meille annetaan voi aavistaa jotain onnesta. Vasta siitä lähtökohdasta voi alkaa tavoitella jotain lisää, ottaa pieniä askelia kohti parempaa elämää. Jos ihminen vaan tavoittelee itsekkäästi unelmaansa, hän väistämättä vahingoittaa joko itseään ja toisia matkalla sitä kohti. Ellei ensin hyväksy elämäänsä, vaan  ruttaa sen kasaan kuin käytetyn kertakäyttömukin, on mahdotonta koskaan saavuttaa tunnetta siitä, että hei lasinihan on puoliksi täynnä, ellei jopa läiky yli. Eihän se rytätty muki pidä sisällään mitään!


Ps. Juuri tänään olen ollut hyvin, hyvin kyllästynyt tähän pintaliito, krumeluuri ja sokerihöttö elämään, jota kaikki MUUT näyttävät elävän ja mitä media maalailee. Vetäydyn varmaan korpimökkiiin ja ostan sinne luomupiirin kautta maitoa ja makkaraa. Enkä sitten sisusta yhtään. AAmen.

Pss. Ja en ole vihoissani tai katkera Coelholle tai Hellstenille, heidän tekstinsä ovat vain joutuneet vääriin käsiin. ;)

Tottelevaisen lapsen resepti ?

Pöytäkeskusteluissa ystäväperheidemme kanssa on tullut yhä uudelleen puheeksi nykylasten (omien lastemme!) yleinen tottelemattomuus ja epäkunnioittavakäytös omia vanhempiaan kohtaan. Yhdessä me korkeasti koulutetut, jopa kasvatusalalla työskentelevät, aikuiset olemme päivitelleet miten kilttejä ja tottelevaisia me 70- ja 80-luvun lapset olemme olleet verrattuina omiin lapsiimme. Vanhemman kunnioitus oli meille luontevaa lapsuusiässä. Toki kiukuttelua, kinuamista ja karkaamista esiintyi silloinkin, mutta uhmaaminen ei ollut jokapäivästä kettuilua vanhemmille. Äitiä ja isää "pelättiin", sellaisella oikealla tavalla. Jos tuli toimittua väärin, siitä otettiin opiksi. Ainakin näin minä oman lapsuuteni muistan ja tietysti silloin oli myös aina kesä ja paistoi aurinko... Mutta miten, oi miten, saisin lapseni kunnioittamaan minua?

Heli Suominen kirjoittaa Helsingin Sanomissa (1.4.2012) ranskalaislapsista, jotka tottelevat vanhempiaan ja käyttäytyvät hyvin. Suominen on asunut äitinä Pariisissa ja Suomessa ja tekstissään hän vertailee osittain omien kokemustensa ja osittain amerikkalaisen tutkijan Pamela Druckermanin kirjan (French Children Don't Throw Food) pohjalta Suomen ja Ranskan erilaista äiti-kulttuuria. Ranskalaiset äidit jatkavat omaa elämäänsä ja parisuhdettaan myös lasten syntymän jälkeen, kun taas Suomessa kuuluu elää lasten ehdoilla. Ranskassa jopa kolmen kuukauden ikäisiltä vauvoilta "odotetaan" hyvää nukkumista öisin, eikä jokaiseen narahdukseen reagoida heti. Suomessahan yleiset ohjeet ovat aivan päinvastaiset. Ranskalainen nainen saattaa Suomisen mukaan pitää parisuhdettaan tärkeämpänä kuin lapsiaan ja käyttäytyy sen mukaan. Pienikin vauva voidaan jättää hoitoon ja lähteä miehen kanssa kahdestaan matkalle. Ennen kuulumatonta! Suomisen sanoja lainaten "Meillä Suomessa...Lapsilähtöisyydestä on tullut fundamentalismia, jossa taivaspaikan menettää, jos käyttää kaupan purkkiruokia, kertakäyttövaippoja tai jättää vauvan hoitoon. "

Luin jutun innosta puhkuen! Maailmassa on paikkoja, missä vanhempien elämä ei pyöri täysin lasten ympärillä ja lasten ehdoilla - ja elämä jatkuu silti! Miksi niin ei voisi olla myös minun elämässäni? Heli Suomisen tekstin pohjalta aloin miettiä omaa äitiyttäni ja vanhemmuuttani uudesta näkökulmasta, nimittäin lapsen näkökulmasta, enkä suinkaan omastani. Miltähän se esikoisesta mahtaa näyttää, kun äiti kulkee kolmatta päivää tukka pesemättä kalsareissa ja likaisessa t-paidassa huoneesta toiseen keräten lasten leluja, kantaen samalla pikkuveljeä kantoliinassa ja laulaen toiselle pikkuveljelle laulua, mitä tämä jatkuvasti kinuaa. Siivouksen lomassa äiti imettää pienintä veljeä ja meinaa nukahtaa istualleen yövalvomisten takia, eikä jaksa muuta kuin karjahdella isommille, kun nämä alkavat huomion puutteessa riehua. Niin, nämä lapsethan on opetettu saamaan huomiota jatkuvasti, heidän jokaiseen narahdukseensa on vastattu, välillä kieltävästi, mutta vastattu on - aina! Lapsethan ovat äidille kaikki kaikessa. Isän tullessa kotiin, hän ehdottaa äidille vapaahetkeä lenkin muodossa, mutta sinnekin äiti vaatii saada ottaa nuorimmaisen mukaan, koska ei niin pientä voi vielä jättää isän kanssa "yksin". Lapsi varmaan ajattelee, että haa, tuossa sitten on ihminen, jota kannattaa kunnioittaa! Hän uhraa itsensä, omat unelmansa, toiveensa ja parisuhteensa vanhemmuuden alttarilla minun vuokseni, häntä minä kunnoitan ja tottelen! Ei,  jostain syystä en usko lapsen ajattelevan näin. Miksi lapsi kunnioittaisi äitiä, kun äiti ei, siihen uhrautuvan äitiyden tilaan vajonneena, kunnioita edes itse itseään?  Päinvastoin äiti käyttäytyy kuin, hänellä itsellään ei olisi mitään arvoa. Miksi siis kuunnella, mitä tällä ihmisrauniolla on sanottavaa.

Työssäni opettajana en voi sietää lasten epäkunnioittavaa käytöstä, yleensä puutun siihen heti. Opettajalla on arvo, hän on aikuinen ihminen, jolle ei saa sanoa mitä vaan, eikä hänen tarvitse vastata kaikkiin lasten esittämiin henkilökohtaisiin kysymyksiin. Kun opettajalla on puheenvuoro, sitä ei saa keskeyttää luvatta. Opettaja on luokan johtaja, jota tulee totella, koska hän on vastuussa lasten opettamisesta ja koko luokan työrauhasta ja ilmapiiristä. Miksi äitinä ei voisi olla samoin? Äidillä on ihmisarvo, äiti on aikuinen nainen ja myös oikein mukavan miehen vaimo. Äidiltä ei saa vaatia mitä vaan, eikä äidin tarvitse aina välittömästi vastata lasten tarpeisiin, eikä äidin tarvitse aina edes heti kuunnella lasta. Kun äiti puhuttelee lastaan lapsen tulee kuunnella ilman keskeytystä, kunnes äiti antaa lapselle puheenvuoron. Isä ja äiti ovat yhdessä perheen johtajia, joita tulee totella, koska he ovat vastuussa lasten kasvattamisesta ja koko kodin rakastavasta ilmapiiristä. Äiti saa huolehtia omasta jaksamisestaan riittävän hyvin, että jaksaa rakastaa lapsiaan. Äiti ja isä saavat elää myös omaa elämäänsä ilman lapsia, koska heidän elämäänsä ne lapset ovat syntyneet. Äidin pitää kunnioittaa itseään naisena ja äitinä, että lapset voivat kunnioittaa häntä takaisin.

Mikä sitten on tottelevaisen lapsen resepti? Elivätkö omat ja ystävieni vanhemmat vähemmän uhrautuvassa suhteessa meihin, lapsiinsa? Väitän, että elivät. Lapset olivat silloinkin tärkeitä ja heitä rakastettiin, mutta vanhemmat tekivät työtä ja huolehtivat aikuisten asioista ilman lapsia. Mummu asui meillä ja hoiti meitä, kun vanhemmilla oli paljon työtä maalaistalossa. Joskus onnen päivänä pääsin isän mukaan pellolle tai äidin mukaan navettaan, se oli yhteistä aikaa. Minua ei kuskattu huvipuistoihin tai yli päätään mihinkään puistoihin, elin omaa lapsen elämääni ja keksin itse leikkini, aikuiset elivät omaansa. Silti sain olla sylissä ja minua rakastettiin. Lapsilähtöisyydestä ei silloin ollut puhettakaan. No, eihän kaikki ollut täydellistä silloinkaan, mutta voiko olla, että nykylasta huomioidaan liikaa? Mikä enää riittää lapselle, joka saa aikuselta henkisesti kaiken?

Toivon, että ymmärrät edellä kirjoitetun olevan kärjistettyä ajatuksien herättämiseksi, mutta luulen päässeeni tottelevaisen lapsen reseptin jäljille...

Arvovankilassa

Nyt on kyllä pitkä aika edellisestä julkaisukelpoisesta ajatuksesta. Ajatukseni ovat siis olleet julkaisukelvottomia jo pidemmän aikaa. Päässä on pyörinyt kaikenlaista ikävää, johtuen siitä, että elämä on näyttänyt nurjemman puolensa. Mutta niinhän se on, että korkellakin liitävän on joskus kosketettava pohjaa. Syystä tai toisesta vastoinkäymiset kuuluvat elämään.

Pohjalla uiskentelu on yllättäen synnyttänyt hirvittävän ajatusmyrkyn, joka ei ota laantuakseen. Huomaan, että jopa arvomaailmani, ne vankoiksi luomani totuudet ovat alkaneet heilua ja huojua. Vaikutteet ja ajatusmallit, joita olen vaalinut aarteinani näyttäytyvät yhtäkkiä turhina ja jopa uhkana itseäni ja perhetttäni kohtaan. Huomaamatta olen luonut itselleni arvovankilan, hyvin ahtaan sellaisen.

Vankilasta käsin olen sitten katsellut perhettäni, jopa pieniä lapsiani ja syyttänyt heitä ahdinkotilastani. Olen luullut, että heillä on avain siihen lukkoon, jonka olen itse lukinnut ja siihen vankilaan, jonka olen itse rakentanut. Sieltä häkistäni olen syyttänyt syyttömiä ja ollut hyvin, hyvin vihainen, kun minua ei päästetä ulos.

Puhun äitiyteen, naiseuteen, vaimouteen, työllisyyteen, työttömyyteen ja  ihmisyyteen liittyvistä arvoista. Olin rakentanut itselleni vankilan jonnekin Liisa Keltinkangas-Järvisen ja ranskalaisen naisfilosofi Luce Iragarayn välimaastoon. Puoluettomalla vyöhykkeellä en ole ollut, vaikka niin olisin väittänytkin. Luulin olevani onnellinen siinä boxissa, jonka omin käsin kokosin, mutta en ollut. Nyt otan siis kantaa lasten kotihoitoon, imetykseen, työssäkäyntiin ja naisen asemaan liittyvään keskusteluun.

Ihmettelen suuresti, miksi uhrautuminen oli yksi tärkeimmistä arvoistani. Miksi, oi miksi uhrata itsensä, jos ei ole pakko? Kyllä, äiti puolustaa lastaan ja uhraa vaikka henkensä, jos on pakko, mutta miksi pitää imettää vauvaa yöllä n. 30 kertaa ja olla sitten niiiin väsynyt, ettei jaksa huolehtia itsestään, puhumattakaan muista lapsista tai kodista. Kyllä, on olemassa vaihtoehto. Tuttipullo ja lapsen isä (joka tässä onnellisessa tapauksessa on saatavilla). Lapsi ei siitä suuremmin kärsi, tuskin yhtään. Riittävän virkeä äiti/ nainen /vaimo/ihminen on uusi arvoni.

Kysyin juuri ystävältäni, että onko ylipäätään mahdollista säilyä tervejärkisenä kotiäitinä? Ehkä, mutta harvassa ovat ne, ketkä sen onnistuvat tekemään. Ehkä he ketkä jaksavat tässä haasteellisessa työssä, tuntevat itsensä paremmin ja osaavat asettaa rajansa oikein. Olen huomannut, että minä en jaksa kotiäitinä näillä työehdoilla kolmea vuotta putkeen, ehkä vuoden, puolitoista. Sitten on vaihtelun aika. Terve mieli on uusi arvoni mielenterveyden uhraamisen sijaan.

Jokaisen naisen, vanhemman pitäisi asettaa itselleen rajat myös lasten hoidon ja kodin hoidon suhteen. Työaika tulisi erottaa vapaa-ajasta.  Hei, ne työt ei koskaan lopu siellä työpaikallakaan ja silti sieltä vaan lähdetään kotiin, kun hetki lyö. Armollisuus on uusi arvoni suorittamisen sijaan.

Ja se kavala syyllisyys. Huonommuus ja heikkous. Oikein parhaita kamuja ovat olleet mulle. Nyt en suostu kokemaan syyllisyyttä siitä, että vien kolmevuotiaan lapseni päiväkotiin, vaikka hoidan yksivuotiasta kotona. Meillä kaikilla on mukavempaan niin.=) Minä voin paremmin, perheeni voi paremmin on uusi arvoni.

Kiteytän siis, että jokaisen vanhemman ja perheen tulee toimia niin kuin heille on parhaaksi.

Ah miten yksinkertaista, mutta minulta kesti aika pitkään tajuta tämä kaikki. Täten julistan arvovankilani avatuksi!

Hampaatonta menoa

Vasen etuhampaani naksahti poikki, tuosta noin vain leipää haukatessa. Hammas oli kyllä muutenkin kärsinyt ja kaltoinkohdeltu, joten tämä oli odotettavissa. Etuhampaani on juurihoidettu ensimmäisen kerran jo 20-vuotta sitten erään kohtalokkaan pyöräily/koiratapaturman seurauksena. Nyt se sanoi itsensä irti lopullisesti. Hammaslääkäritäti oli kuitenkin ystävällinen ja kiinnitti hampaan väliaikaisesti paikoilleen paikka-aineella ja nyt se on tuossa paikallaan himpun verran kummallisessa asennossa odottamassa implanttia tilalleen. Kaikenlaista sitä tapahtuu.

On muuten niin, että ilman yhtäkin hammasta olo on todella hampaaton. Syömisestä ei tahdo tulla oikein mitään. Eräs ystäväni esittikin ajatuksen, että ennen vanhaan hampaat alkoivat tippua siinä vaiheessa, kun ravintoa ei juurikaan enää tarvittu. Hänen mukaansa hampaattomuus on luonnon oma keino estää vanhempien (!) ihmisten ylilihavuus. Tämän teorian mukaan minunkin olisi varmaan syytä siirtyä maidossa liotetun leivän syöjäksi ja todeta, että muutama makkara tuossa vyötäröllä tämän aiheutti. Loppuikä on kartettava liian pureskeltavassa muodossa olevaa ruokaa ja siedettävä tämä pieni kauneusvirhe ankarana muistutuksena mässäilyn täyteisistä vuosista.

Kun aivan totta puhutaan, tämän hampaan menettäminen on tottelemattomuuden hinta. Eräänä päivänä, kun olin 11-vuotias, ystäväni kanssa päätimme uhmata äitini ukaasia. Olin menossa tämän ystävättereni luokse yökylään ja jostain syystä hänellä oli pyörä käytössään ja minulla ei. Mukana oli myös ystäväni koira. Äiti oli ehdottomasti kieltänyt kyydittämästä toisiamme pyörällä mutta, kun ehdimme äidin katseeltä näkymättömiin, minä hyppäsin pyörän tarakalle ja otin vielä koiran talutettavakseni. Kypäriähän ei noina villeinä vuosina käytetty. Tilanne johti siihen, että koira väisti jättisuurta vesilätäkköä ja minun otteeni remmistä oli niin tiukka, että lensin tikkana koiran perässä naamalleni hiekkaan. Siinä hammas sai kolhaisunsa ja olihan se naamakin aika ruvella koko loppu kesän.

Tämän tekstin opetus on siis se, että lasten tulisi totella vanhempiaan. Uhmaamisesta joutuu maksamaan, joskus vielä aikuisenakin. Implantti on kallis. Sanoohan se Iso Kirjakin, jotenkin tähän tapaan, että : "Kunnioita isääsi ja äitiäsi, että menestyisit ja pitkään eläisit maan päällä." Suuri viisaus on  tässäkin käskyssä. Mutta kaikelta ei omia lapsiakaan voi suojella, oma tie on jokaisen itse valittava. Kunpa osaisin opettaa ja kasvattaa omat lapseni siten, että viisaus saisi heissä asua ja rakkaus johdattaa.

Mediataatiota

Meillä oli ilo ja kunnia vierailla rakkaitten ystäviemmä luona Uutena vuotena. Tunnelma oli  lämmin, rauhallinen ja lempeä, kun kolme ystäväperhettä tapasivat pitkästä aikaa. Kaikilla oli muutama perheenjäsen enemmän kuin viimeksi tavatessa ja huisketta ja hulinaa riitti. Talo, jossa vierailimme oli erityislaatuinen monella tapaa, mutta varsinkin yksi poikkeavuus jäi ajatuksiin asumaan.

Ystäviemme talo on maalla, hiekkatiet ovat rauhallisia, vaikka naapureita onkin muutamia. Rauhallisen kodin tunnelmasta tekee myös se, että tässä taloudessa ei ollut minkäänlaista sähköllä toimivaa, uutisia suoltavaa aparaattia. Eikä heille liioin tullut mitään uutisia kirjoitetussa muodossa. Mitä? Ei mahdollisuutta räpeltää netissä, ei töllötintä, ei sanomalehteä, eikä edes radiota ainakaan näköpaikalla. Ja kyseessä ei sitten ole minkään uskonlahkon majapaikka, ystävämme ovat kunniallisia, työssäkäyviä kansalaisia.Voiko elämä olla mahdollista ilman medioiden jatkuvaa läsnäoloa? Kyllä voi.

Emme itseasiassa jutelleet asiasta paljoakaan, mutta täällä kotioloissa olen taas pohtinut mediatonta elämää. Onhan se jo selvää, että meihin vaikutetaan todella paljon juuri median välityksellä. Mainonta on tietysti yksi vahvimmista keinoista, puhumattakaan piilomainonnasta. Meille piilomainostetaan uusia arvoja, ideologioita ja tarpeita täysin häikäilemättömästi ja pitkäjänteisesti medioiden välityksellä. Ihmisten arvomaailmaan vaikutetaan kollektiivisesti, yhtäaikaa koko Suomen maassa, koska median vaikutusvalta on niin suuri. Media on onnistunut tekemään itsestään tarpeellisen, välttämättömän ja coolin. On tärkeää olla online, pitää tietää mitä maailmalla on tapahtunut, pitää seurata aikaansa. Pitääkö todella?

Mitä sitten, jos en kuule pörssikurssien heilahtelusta tai valtionjohtajien kuolemasta heti samana päivänä? Olenko jo niin tukossa huonoista uutisista, että edes Afrikan nälänhätä ei hetkauta, vaikka media siinä tilanteessa hyvällä asialla olisikin? Onko tiedotusähky tehnyt ihmisistä entistä välinpitämättömämpiä? Uskallan väittää, että maailma voisi olla vähän parempi paikka, jos sanoisimme hetkeksi moikat globalisaatiolle ja katsoisimme sen lähempänä olevan lähimmäisemme puoleen ja auttaisimme häntä. Mitä jos, jatkuvan ympyrän laajentamisen sijaan kaventaisimme hiukan ja kuuntelisimme niitä, jotka ovat vieressämme? Kaatuisiko maailma? En usko.

En väitä, etteikö media tekisi myös hyvää. En väitä, ettei Afrikassa tarvita ruokaa ja apua, jota voidaan juuri hyvän, selkeän tiedotuksen avulla kerätä rikkailta köyhemmille. Jospa sisustusohjelmat, muotiohjelmat, urheilu ja  auto-ohjelmat lopetettaisiin. Jospa meille ei enää luotaisi tarpeita mielikuvien avulla. Jospa meitä ei usutettaisi kuluttamaan ylivarojemme. Jos näin olisi, jäisikö rahaa yli oman tarpeen? Huomaisiko kuluttaja, kansalainen, ihminen, että minulla on jo nyt kaikki mitä tarvitsen? Ymmärtäisikö medialukutaituri lukea silloin itseään ja löytäisi itsestään lähimmäisenrakkauden, joka haluaa auttaa niitä, jotka tarvitsevat apua? En tiedä, mutta näin ajatellessani huomaan median riitelevän itsensä kanssa.

Mitä sinä ajattelet?