Tottelevaisen lapsen resepti ?

Pöytäkeskusteluissa ystäväperheidemme kanssa on tullut yhä uudelleen puheeksi nykylasten (omien lastemme!) yleinen tottelemattomuus ja epäkunnioittavakäytös omia vanhempiaan kohtaan. Yhdessä me korkeasti koulutetut, jopa kasvatusalalla työskentelevät, aikuiset olemme päivitelleet miten kilttejä ja tottelevaisia me 70- ja 80-luvun lapset olemme olleet verrattuina omiin lapsiimme. Vanhemman kunnioitus oli meille luontevaa lapsuusiässä. Toki kiukuttelua, kinuamista ja karkaamista esiintyi silloinkin, mutta uhmaaminen ei ollut jokapäivästä kettuilua vanhemmille. Äitiä ja isää "pelättiin", sellaisella oikealla tavalla. Jos tuli toimittua väärin, siitä otettiin opiksi. Ainakin näin minä oman lapsuuteni muistan ja tietysti silloin oli myös aina kesä ja paistoi aurinko... Mutta miten, oi miten, saisin lapseni kunnioittamaan minua?

Heli Suominen kirjoittaa Helsingin Sanomissa (1.4.2012) ranskalaislapsista, jotka tottelevat vanhempiaan ja käyttäytyvät hyvin. Suominen on asunut äitinä Pariisissa ja Suomessa ja tekstissään hän vertailee osittain omien kokemustensa ja osittain amerikkalaisen tutkijan Pamela Druckermanin kirjan (French Children Don't Throw Food) pohjalta Suomen ja Ranskan erilaista äiti-kulttuuria. Ranskalaiset äidit jatkavat omaa elämäänsä ja parisuhdettaan myös lasten syntymän jälkeen, kun taas Suomessa kuuluu elää lasten ehdoilla. Ranskassa jopa kolmen kuukauden ikäisiltä vauvoilta "odotetaan" hyvää nukkumista öisin, eikä jokaiseen narahdukseen reagoida heti. Suomessahan yleiset ohjeet ovat aivan päinvastaiset. Ranskalainen nainen saattaa Suomisen mukaan pitää parisuhdettaan tärkeämpänä kuin lapsiaan ja käyttäytyy sen mukaan. Pienikin vauva voidaan jättää hoitoon ja lähteä miehen kanssa kahdestaan matkalle. Ennen kuulumatonta! Suomisen sanoja lainaten "Meillä Suomessa...Lapsilähtöisyydestä on tullut fundamentalismia, jossa taivaspaikan menettää, jos käyttää kaupan purkkiruokia, kertakäyttövaippoja tai jättää vauvan hoitoon. "

Luin jutun innosta puhkuen! Maailmassa on paikkoja, missä vanhempien elämä ei pyöri täysin lasten ympärillä ja lasten ehdoilla - ja elämä jatkuu silti! Miksi niin ei voisi olla myös minun elämässäni? Heli Suomisen tekstin pohjalta aloin miettiä omaa äitiyttäni ja vanhemmuuttani uudesta näkökulmasta, nimittäin lapsen näkökulmasta, enkä suinkaan omastani. Miltähän se esikoisesta mahtaa näyttää, kun äiti kulkee kolmatta päivää tukka pesemättä kalsareissa ja likaisessa t-paidassa huoneesta toiseen keräten lasten leluja, kantaen samalla pikkuveljeä kantoliinassa ja laulaen toiselle pikkuveljelle laulua, mitä tämä jatkuvasti kinuaa. Siivouksen lomassa äiti imettää pienintä veljeä ja meinaa nukahtaa istualleen yövalvomisten takia, eikä jaksa muuta kuin karjahdella isommille, kun nämä alkavat huomion puutteessa riehua. Niin, nämä lapsethan on opetettu saamaan huomiota jatkuvasti, heidän jokaiseen narahdukseensa on vastattu, välillä kieltävästi, mutta vastattu on - aina! Lapsethan ovat äidille kaikki kaikessa. Isän tullessa kotiin, hän ehdottaa äidille vapaahetkeä lenkin muodossa, mutta sinnekin äiti vaatii saada ottaa nuorimmaisen mukaan, koska ei niin pientä voi vielä jättää isän kanssa "yksin". Lapsi varmaan ajattelee, että haa, tuossa sitten on ihminen, jota kannattaa kunnioittaa! Hän uhraa itsensä, omat unelmansa, toiveensa ja parisuhteensa vanhemmuuden alttarilla minun vuokseni, häntä minä kunnoitan ja tottelen! Ei,  jostain syystä en usko lapsen ajattelevan näin. Miksi lapsi kunnioittaisi äitiä, kun äiti ei, siihen uhrautuvan äitiyden tilaan vajonneena, kunnioita edes itse itseään?  Päinvastoin äiti käyttäytyy kuin, hänellä itsellään ei olisi mitään arvoa. Miksi siis kuunnella, mitä tällä ihmisrauniolla on sanottavaa.

Työssäni opettajana en voi sietää lasten epäkunnioittavaa käytöstä, yleensä puutun siihen heti. Opettajalla on arvo, hän on aikuinen ihminen, jolle ei saa sanoa mitä vaan, eikä hänen tarvitse vastata kaikkiin lasten esittämiin henkilökohtaisiin kysymyksiin. Kun opettajalla on puheenvuoro, sitä ei saa keskeyttää luvatta. Opettaja on luokan johtaja, jota tulee totella, koska hän on vastuussa lasten opettamisesta ja koko luokan työrauhasta ja ilmapiiristä. Miksi äitinä ei voisi olla samoin? Äidillä on ihmisarvo, äiti on aikuinen nainen ja myös oikein mukavan miehen vaimo. Äidiltä ei saa vaatia mitä vaan, eikä äidin tarvitse aina välittömästi vastata lasten tarpeisiin, eikä äidin tarvitse aina edes heti kuunnella lasta. Kun äiti puhuttelee lastaan lapsen tulee kuunnella ilman keskeytystä, kunnes äiti antaa lapselle puheenvuoron. Isä ja äiti ovat yhdessä perheen johtajia, joita tulee totella, koska he ovat vastuussa lasten kasvattamisesta ja koko kodin rakastavasta ilmapiiristä. Äiti saa huolehtia omasta jaksamisestaan riittävän hyvin, että jaksaa rakastaa lapsiaan. Äiti ja isä saavat elää myös omaa elämäänsä ilman lapsia, koska heidän elämäänsä ne lapset ovat syntyneet. Äidin pitää kunnioittaa itseään naisena ja äitinä, että lapset voivat kunnioittaa häntä takaisin.

Mikä sitten on tottelevaisen lapsen resepti? Elivätkö omat ja ystävieni vanhemmat vähemmän uhrautuvassa suhteessa meihin, lapsiinsa? Väitän, että elivät. Lapset olivat silloinkin tärkeitä ja heitä rakastettiin, mutta vanhemmat tekivät työtä ja huolehtivat aikuisten asioista ilman lapsia. Mummu asui meillä ja hoiti meitä, kun vanhemmilla oli paljon työtä maalaistalossa. Joskus onnen päivänä pääsin isän mukaan pellolle tai äidin mukaan navettaan, se oli yhteistä aikaa. Minua ei kuskattu huvipuistoihin tai yli päätään mihinkään puistoihin, elin omaa lapsen elämääni ja keksin itse leikkini, aikuiset elivät omaansa. Silti sain olla sylissä ja minua rakastettiin. Lapsilähtöisyydestä ei silloin ollut puhettakaan. No, eihän kaikki ollut täydellistä silloinkaan, mutta voiko olla, että nykylasta huomioidaan liikaa? Mikä enää riittää lapselle, joka saa aikuselta henkisesti kaiken?

Toivon, että ymmärrät edellä kirjoitetun olevan kärjistettyä ajatuksien herättämiseksi, mutta luulen päässeeni tottelevaisen lapsen reseptin jäljille...