Ihmisellä on rajansa. On tämä ruumis ja mieli, pään sisältö, joka on jollakin tavalla riippuvainen myös ruumiin toiminnoista. Jos on ruumis jumissa, tukkoinen ja väsynyt, eipä tuo ajatuskaan kovin nopsaan juokse, eikä luovuus kukoista. Sekä mielen, että ruumin rajallisuus tulevat vastaan lopulta, jos niitä kuormittaa äärimmilleen. Omien rajojensa ylittäminen voi olla kohtalokasta, mutta joskus se varmaan on välttämätöntä, vaikkakin kivuliasta, että oppii ne tuntemaan.
Mistä siis puhun? Edellisessä julkaisussani on tämän asian ydin. Ensin oli vauva, sitten oli väsymys, sitten oli sisäinen vaatimus jaksamiseen ja sitten tulivat oireet. Vaikka olisi ihan puhki ja lopussa, sitä vaan jatkaa pyörimistä samaa rataa, tekee samat asiat, vaatii itseltään yhtä paljon, eikä osaa pysähtyä vaikka pitäisi. Luovuttaminen on vaikeaa. Se tuntuu jopa häviämiseltä, vaikka ei häviäkään yhtään mitään, vaan voittaa itsensä takaisin.
On se vaan jännä, että yhtäkkiä itse onkin se uupunut äiti, josta on lukenut naisten lehdistä. Silti ei tunnu mitenkään erikoiselta, on edelleen minä, on vain myöntänyt itselleen, ettei jaksa. Olo on helpottunut. En minä olekaan ihan pöpi! Olen kohdannut rajani. Olen yrittänyt ylittää rajojani ja siitä on seurannut erinäisiä, raadollisiakin oireita: karjuntaa, pimahduksia, lamaannusta, masennusta, vihaa... listaa voisi jatkaa, mutta säätän teidät yksityiskohdilta. Nyt tyydyn olemaan poikki, se riittää. On vain opeteltava elämään poikkinaisen naisen elämää.
Mitä uupuneet äidit tekevät, että saavat olla uupuneita? No, ne hakevat apua. Apua! Kauheaa, joudun nöyrtymään avun vastaanottajaksi. On se niin helppo auttaa muita ja mukavaakin, mutta ottaapa itse apua vastaan niin, hui kamala sentään! Käännyn julkisen avun puoleen ja käyn perhetyöntekijän vastaanotolla. Hän kertoo asioita, jotka tiedän ja olen kuullut monia kertoja ennenkin, mutta joita en ole tässä pyörityksessä muistanut tai jaksanut ajatella. Tärkein niistä: Hommaa tukiverkko! Kirjoita ylös henkilöt, joilta voit saada apua ja jotka ovat joskus tarjoutuneet auttamaan arjessa. Vastahankaisesti käyn työhön, mutta tehdessä huomaan, että verkko rakentuu nopeasti ja jostain mielen sopukoista muistuu mieleen yksi jos toinenkin, joka on tarjonnut apuaan, mutta silloin ei itse ole osannut siihen tarjoukseen tarttua. Hei, en olekaan yksin, enkä edes kaksin vaan oikeasti ympärillä on ihmisiä, jotka pystyvät auttamaan.
Nyt olen vasta alkutaipaleella tällä uudella tiellä, mutta tiedän, että olen voiton puolella ja paluuta vanhoihin käytäntöihin ei ole. Onneksi on ystäviä, mummi ja ukki, mummu ja pappa, sisko, veli, lasten kummeja ja rahaakin sen verran, että voi vaikka maksaa siitä, että pääsee joskus yksin tai kaksinkin vaikka lenkille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti