Tahtoelämää

Ihmisen tahto on vaan ihmeellinen juttu! Ensin harjoittelemme kovalla tarmolla tahtomaan asioita ja sitten harjoittelemme hillitsemään tahtoamme. Tässä perheen äidin työssä meinaa oma tahto olla välillä ihan unohduksissa, kun joutuu ja saa kuunnella kaikkien muiden tahtomisia niin paljon. Perheessä on monia eri tahtoja, joita sitten sovitellaan yhteen. Kaikki ja etenkin lapset vaan tahtovat koko ajan jotakin. Yhtä tahtojen taistoa, hyvässä ja pahassa, tämä arki lasten kanssa on.

Viime päivinä olen äimistellyt vajaan yhdeksän kuukauden ikäisen kuopuksemme tahtoelämää. Hänellä sitä tahtoa tuntuu olevan nyt jo, vaikka muille jakaa! Olen ihan ihmeissäni, kun hän vastustaa esimerkiksi pukemista selkäkaarella ja kovalla huudolla. Joskus taas poika ehtii napata ruokapöydässä käteensä jonkin aarteen, vaikkapa kokonaisen leipäpalan, niin voi sitä harmia, huutoa ja heilumista, kun sen häneltä ottaa pois. Isoveljien terroria vastaan nuorimmainen käy ovelan näköisillä sukelluksilla konttausasennosta mahelleen, suu ammollaan tietenkin ja upouudet hampaat terävinä loistaen. No, hyvin on kuopus varusteltu nuorimman veljen rooliinsa. Periksi en anna ja mua ette muuten jätä leikin ulkopuolelle!

Silloin harvoin, kun itselle tarjoutuu mahdollisuus tehdä mitä haluaa, on vaikeuksia päättää mitä h a l u a a. Se on kauheaa! Niitä asioita on vaan niiiin paljon mitä haluaisi tehdä ja valinnan vaikeus on hirmuinen. Yleensä päädyn sinkoilemaan paikasta toiseen, tekemään jokaista asiaa vähän, enkä oikein pysty keskittymään mihinkään. No, on minulla pari vakio ässää, joilla yleensä rauhoitan levottomuudessa vellovan tahtoni: lenkki on aina plussaa, nukkuminen ei ole koskaan turhaa ja ruoka, hyvä ruoka hyvässä seurassa on parasta.

Nyt haluan kynttilän valoa ja unta.