Arvovankilassa

Nyt on kyllä pitkä aika edellisestä julkaisukelpoisesta ajatuksesta. Ajatukseni ovat siis olleet julkaisukelvottomia jo pidemmän aikaa. Päässä on pyörinyt kaikenlaista ikävää, johtuen siitä, että elämä on näyttänyt nurjemman puolensa. Mutta niinhän se on, että korkellakin liitävän on joskus kosketettava pohjaa. Syystä tai toisesta vastoinkäymiset kuuluvat elämään.

Pohjalla uiskentelu on yllättäen synnyttänyt hirvittävän ajatusmyrkyn, joka ei ota laantuakseen. Huomaan, että jopa arvomaailmani, ne vankoiksi luomani totuudet ovat alkaneet heilua ja huojua. Vaikutteet ja ajatusmallit, joita olen vaalinut aarteinani näyttäytyvät yhtäkkiä turhina ja jopa uhkana itseäni ja perhetttäni kohtaan. Huomaamatta olen luonut itselleni arvovankilan, hyvin ahtaan sellaisen.

Vankilasta käsin olen sitten katsellut perhettäni, jopa pieniä lapsiani ja syyttänyt heitä ahdinkotilastani. Olen luullut, että heillä on avain siihen lukkoon, jonka olen itse lukinnut ja siihen vankilaan, jonka olen itse rakentanut. Sieltä häkistäni olen syyttänyt syyttömiä ja ollut hyvin, hyvin vihainen, kun minua ei päästetä ulos.

Puhun äitiyteen, naiseuteen, vaimouteen, työllisyyteen, työttömyyteen ja  ihmisyyteen liittyvistä arvoista. Olin rakentanut itselleni vankilan jonnekin Liisa Keltinkangas-Järvisen ja ranskalaisen naisfilosofi Luce Iragarayn välimaastoon. Puoluettomalla vyöhykkeellä en ole ollut, vaikka niin olisin väittänytkin. Luulin olevani onnellinen siinä boxissa, jonka omin käsin kokosin, mutta en ollut. Nyt otan siis kantaa lasten kotihoitoon, imetykseen, työssäkäyntiin ja naisen asemaan liittyvään keskusteluun.

Ihmettelen suuresti, miksi uhrautuminen oli yksi tärkeimmistä arvoistani. Miksi, oi miksi uhrata itsensä, jos ei ole pakko? Kyllä, äiti puolustaa lastaan ja uhraa vaikka henkensä, jos on pakko, mutta miksi pitää imettää vauvaa yöllä n. 30 kertaa ja olla sitten niiiin väsynyt, ettei jaksa huolehtia itsestään, puhumattakaan muista lapsista tai kodista. Kyllä, on olemassa vaihtoehto. Tuttipullo ja lapsen isä (joka tässä onnellisessa tapauksessa on saatavilla). Lapsi ei siitä suuremmin kärsi, tuskin yhtään. Riittävän virkeä äiti/ nainen /vaimo/ihminen on uusi arvoni.

Kysyin juuri ystävältäni, että onko ylipäätään mahdollista säilyä tervejärkisenä kotiäitinä? Ehkä, mutta harvassa ovat ne, ketkä sen onnistuvat tekemään. Ehkä he ketkä jaksavat tässä haasteellisessa työssä, tuntevat itsensä paremmin ja osaavat asettaa rajansa oikein. Olen huomannut, että minä en jaksa kotiäitinä näillä työehdoilla kolmea vuotta putkeen, ehkä vuoden, puolitoista. Sitten on vaihtelun aika. Terve mieli on uusi arvoni mielenterveyden uhraamisen sijaan.

Jokaisen naisen, vanhemman pitäisi asettaa itselleen rajat myös lasten hoidon ja kodin hoidon suhteen. Työaika tulisi erottaa vapaa-ajasta.  Hei, ne työt ei koskaan lopu siellä työpaikallakaan ja silti sieltä vaan lähdetään kotiin, kun hetki lyö. Armollisuus on uusi arvoni suorittamisen sijaan.

Ja se kavala syyllisyys. Huonommuus ja heikkous. Oikein parhaita kamuja ovat olleet mulle. Nyt en suostu kokemaan syyllisyyttä siitä, että vien kolmevuotiaan lapseni päiväkotiin, vaikka hoidan yksivuotiasta kotona. Meillä kaikilla on mukavempaan niin.=) Minä voin paremmin, perheeni voi paremmin on uusi arvoni.

Kiteytän siis, että jokaisen vanhemman ja perheen tulee toimia niin kuin heille on parhaaksi.

Ah miten yksinkertaista, mutta minulta kesti aika pitkään tajuta tämä kaikki. Täten julistan arvovankilani avatuksi!